Poro

        "Tettä uskokhan, kuinka kovasti molen kokkeillu miettiä, mitä tuosta porosta voipii sanoa. Son yllättävän vaikeaa. Siittä vois kertoa vaikka mitä, mutta siltikki siittä elikosta ei oikhen ossaa kertoa mithän erikoista. Son niin puhki kaluttu ko olla ja ossaa. Enkä mie puhu selkäkeitosta ja käristyksestä. Net met kyllä kaluama aika perusteellisesti. 

     Jotenki poro on niin tavalinen osa meijjän joka päivästä elämää, että memmä kiinitä siihen mithän huomiota. Niitä pyörii pihala ja mettässä päntiönhän. Niitä on saanu ikänsä väistellä tien päälä, Mettässä net tullee kurkkimhan välilä selän takkaa, että kuka se sie oikhen olet, ko heilut täälä pusikossa pitkä vitta kourassa? Joskus meinanu lähteä teltta niitten mukhan, ko non kävelhe pimeässä telttanarhuin. Kerran syksylä rykimäaikhan, kohta jouvvuin sihtaamhan yhtä hirvasta, ko laukko kohi sarvet tanassa. Onneks älys kääntyä ajoissa sivhun. Soli saattanu mennä muuten painiksi taikka sitte tienoo olis raikunu. Molin nimittäin riekostamassa.

     Yhen kerran satuin verkostelhen yhen järven rannale, ko poikain tokka ilmesty järven toisele puolele. Siinä net kulki sammaa polkua ja menit kohti pohjosta. Meinasin ensin alkaa laskemhan niitä. ko oli soman näköstä kattoa, mutta onneksi laiskuus voitti. En molis kuitenkhan kehanu istua niin pitkhän räknäämässä. Niitä meinaan laukko varhman neljä viis tuntia putkhen. En usko että tuhanen riittää. Semmosena helminauhana niitä tuli koko ajan.

     Joskus tien päälä saanu turisteilta vihasia katseita, ko non pysähtynhe kuvvaamhan poroja ja itte tööttää ko rievattu, että kisurat lähtis tien päältä poijjes. Yhenki kerran net toppas lennosta ja hyppäsivät äkkiä ulos kuvvaamhan. Kyllä mie sen ymmärän, että onhan se saksalaisile eksotiikkaa, mutta ko kapeala tielä pysähyttävät auton keskele tietä ja ovet jätethän vielä sepposen selälhen, niin ettei siinä pääse oikhein kummaltakhan puolelta ohitte, niin ei siinä kannattis kovin alkaa mulkoilhen, jos takana tuleva alkaa piippailhen ja säikyttämhän poroja.

     Meilon vähä jokhaisela jotaki juttua ollu poroitten kans, mutta melko moni on sanonu sammaa asijaa siittä. Meinaan, että poro on parasta pannula. Itte kukanenki päättäkhön. Poro on luomua ja lähiruokaa parhaimmilhan. Jotenka bon appetiit vain kaikile.

     Toivottellee nimimerkki: Kylläpä piiruskeitto oliki taas rohki hyvvää..."

     

     

     

      

Lunkka kiini!

      "Son ko riivattu, että ko heti ko tullee vappaa, niin sitä rukattaa samantien methän. En mie onneks ole sielä yksin liikhelä. Ajoin auton parkhin ja tässä on muutama muuki ennesthän. Neljä turistiaki näkkyy laittavan reppuja kunthon. Mihinkhän non menossa? Varhman samhan suunthan ko mieki, mutta mie käyn vain päiväselthän semmosen pikku mukan. Samala periaathela ko Finnairiki mainostaa, että illaksi kothin.

     No enhän mie tämmösenä hiljasena lapinmiehenä tietenkhän malttanu olla raatauttamatta niitä eteläläisiä ja tietenki lähin heti niitä jututtamhan. Samhan suunthan nekki meinas, mutta paljo pitemälle ko mie. Niilä tullee melko huikonen, jos net meinas kävelä lähimäle autiotuvale yöksi. Reilu kaks poronkusemaa tullee pojile matkaa. Son suomeksi rapea parikymmentä kilometriä. Onneksi on kuiteski kuiva keli, niin saavat lipposilla kävellä. Son saaphat jalassa aika raskas lompsia. Vaikka näitä jäkäläkankhaita pitkin onki köykänen muuten kulkua. Pitkoksekki melkhein joka rapakon ylitte.

     Ajattelin mielessä, että ko net ensin ajjaa tuhanen kilometriä tänne, että saavat viikon mettässä syöttää itteänsä sääskile ja sama toistuu joka vuosi, jopa useamastikki, niin on se melkonen paarma ollu, joka niitä on purassu, ko nuin pahan lapinkuumhen on saanhe. Ja ko siihen tauthin ei löyvvy lääkettä, niinku molen ennenki sanonu. Met vaivaiskoivujen keskelä kasunhe, olema vishin immuuneja semmoselle, ko emmä met ruukaa laukkoa etelässä samala laila. Tai, oikeasthan mie tiijjän kyllä semmosiaki täältä, mutta nei olekhan mettäpörröjä niinku erhät.

     Toishaalta taas ko miettii, niin jos nuot käypii suurin piirthein kaks kertaa vuojessa täälä vaeltamassa ja hihtomassa, se tekkee yhthensä 14 päivää. Met käymä jo pelkästhän kevhälä pilkilä sen verran. Että jos oikhen alkaa laskemhan, kummat non saanhe paheman lapinpörriäisen pureman, niin kyllä meitä on taijettu kupata jo pikku läpistä asti.

     Mutta ei siinä mithän. Mie taijjan kans heittää repun selkhän ja suikassa vaihtheksi jokiruthon. Mole päässy onkimhankhan ko sitte viimeksi. Tasashen tahthin joka viikonloppu ja välilä viikolaki käyny lähempänä. Häytyy nauttia vielä ku voipii. Kohta se tuo hillastus alkaa häirittemhän harrastushommia. 

     Ei sitte muuta ko nakkaan kiirhen peräkophin, autosta lunkka kiini ja kohti uusia seikkailuja. Kyllä se hoppu sielä ilthan asti pärjää."

     

Tammukkaa tikunnokassa 2

     Luonnossa liikkuessa tulee aina kova nälkä. Iltasella tammukka katosi parempiin suihin, ruisleivän ja voin kera. Makaan taljalla vatsa täynnä. Kahvipannu lämpenee nuotion lieskoissa. Kupponen kuumaa kahvia vielä jälkiruuaksi. Onneksi hoksasin ottaa pakastimesta palasen leipäjuustoa  mukaan. Leikkaan siitä sopivia paloja kuksaan ja kaadan kahvin siihen. Ensi keväänä täytyykin kuivattaa kieliä ja kokeilla, miltä se perinneherkku maistuikaan, kun sitä leikkaa kahvin sekaan juuston tapaan. Edellistä kerrasta onkin aikaa.

     Kahvin jälkeen konttaan ulos laavusta. Voisin kokeilla iltasyöntiä. Tällä kertaa otan avokelan ja kiinnitän siihen hopean värisen lipan. Sillä olen nostanut monta monituista tammukkaa ja harria tästä joesta. 

     Tällä kertaa suuntaan kulkuni yläjuoksulle. Koskissa ei viitsi paljoa heitellä, koska matalassa vedessä ei mahdu kuin pienet kalat oleskelemaan. Kosken niskalle päästyäni, aloitan pyytämisen. Matalassa suvannossa näkyy pieniä tuikkirenkaita siellä täällä. Vaaksan mittaiset kalat napsivat hyönteisiä pinnalta. Merkkejä isommista ei näy. Kuljeskelen hiljaa rantaa pitkin ja heittelen lippaa. Välissä pienempi tammukka kokeilee ottaa vilkusta kiinni, mutta valitsin tavallista isomman kokoisen lipan. Pääsee helpommalla, kun ei tarvitse pieniä sinttejä päästellä irti.

     Suvannossa tulee vastaan syvä monttu. Olin joskus heittänyt tähän kohtaa verkon ja tiesin siinä olevan vettä useamman metrin. Syvänne näkyy synkkänä muuten niin matalassa joessa. Tällaisia jyrkkiä syvänteitä on harvoissa paikoissa. Pituutta kymmenisen metriä. Sitten joki äkkiä taas madaltuu.

     Heitän lipan keskelle mustaa kuoppaa ja annan sen upota rauhassa. Lasken sekunteja. Viiden kohdalla alan kelata. Viehe oli uponnut siinä ajassa lähelle pohjaa. Hitaasti kirkas lippa nousee syvyyksistä, mitään ei tapahdu. Heitän uudestaan. Mietin, että on liian kuuma keli kaloillekin. Eivät jaksa edes syödä. Lippa ilmestyy jälleen tyhjänä montusta. Kolmannen heiton annan vajota pitempään. Ehkä kalat ovat juroneet aivan kuopan pohjalle.

     Ehdin vääntää kammesta pari kierrosta, kun jokin tarraa kiinni. Ei kauhean suuri, mutta kunnolla se laittaa vastaan. Vedän vavalla kalaa ylöspäin ja sieltä se alkaa laiskasti nousta. Viimein kala ilmestyy näkyville pimeydestä. Se on ihan mukavan kokoinen taimen. Lämpimässä vedessä se ei jaksa laittaa edes kauheasti vastaan, vaan saan sen helposti haaviini. Tainnutan ja suolistan sen heti. Taimenella on painoa ehkä vajaa kilo. Pitäisi varmaan joskus ostaa pieni puntari. Vaikka eihän sillä tiedolla loppujen lopuksi mitään tee. Korkeintaan naapurin kiusaksi, kun pakkaa olemaan kalakade. Onhan sitä mukava kiusata, kun niin tosissaan ottaa.

     Lähden kävelemään takaisin laavulle. Kalaan laittaisin kunnon suolan. Saa kotona sitten pitkästä aikaa laittaa leivän päälle. Yksi taimen ei kuitenkaan kestä kuin pari päivää. Sen verran persoja ollaan meidän talossa suolakalalle. No, syksymmällä, kun vedet jäähtyvät, aloitetaan sitten verkostelu ja talvikalan pyytäminen. Silloin herkuttelu viimeistään jatkuu. Ja onhan tässä kesää vielä paljon jäljellä ja vesiä piisaa. Ensi kerralla voisi haastaa väärtin kalaan ja lähteä vieropalkisille. Katselen taivaanrantaa. Mustia pilviä on taas kerääntynyt runsaasti. Nyt hopusti takaisin louteen suojiin, ennen kuin seuraava ukkosiili iskee niskaan.

Tammukkaa tikunnokassa

      Viimeiset vesipisarat ropisevat louteeseen. Istun laavussa kahvia hörppien ja kuuntelen kuinka sade ympärillä rauhoittuu. Iili asettuu aloilleen viimeinkin ja pääsen kalastamaan. Pitkän aikaa ajettuani, pääsin viimein joen rantaan ja pystytin ensi töikseni laavun. Tarkoitus oli ensin nukkua teltassa, mutta sääennustus lupasi ukkosta ja sadetta. Kömmin louteen alta ja vedän sadevaatteet päälleni. Risukko on märkää ja kastelisi minut heti. Kuumuudesta huolimatta näin on mukavampi. 

     Sidon siiman päähän pintaperhon. Vesiperhosia on paljon. Niitä juoksee pitkin vedenpintaa. Tuon tuostaki kaloja käy napsimassa niitä. Pinturilla on nyt hyvä mahdollisuus saada syömäkalat. Joessa on vesi vähissä. Normaalisti koskea ei pääse kumisaappaat jalassa yli. Nyt vettä on tuskin puoleen väliin saapasta. Pitkään jatkunut helle on kuivattanut maastot ja kalat ovat paenneet syvänteisiin. Itsestäkin tuntuu, että voisi mennä niiden seuraksi polskimaan. Sääskistä ei ole paljoa haittaa näin kuumalla, mutta paarmat kiusaavat senkin edestä.

     Kävelen kosken niskalle ja heitän perhon veteen kellumaan. Hiljaa se lähtee huilaamaan virran mukana. Ohjaan sen kulkua kivien taustoja mukaillen. Aika hiljaista tuntuu olevan. Uusi heitto. Uitan perhoa nyt eri kohdasta. Välillä joella näkyy, kuinka pieni kala poimii pinnasta hyönteisen. Ne ovat kuitenkin niin pieniä, etten välitä niitä pyytää. 

     Jokin pieni kala yrittää napata perhon. Onneksi ei osunut. Viehe lipuu alas ja vedän siimaa sisään. Jälleen uusi heitto. Ensimmäisen kiven takana kala tarraa kiinni. Pieni tammukka hyppii ilmaan ja yrittää ravistaa koukkua irti. Vedän kalan luokseni ja irrotan perhon sen suusta. "Mene takasi kasvamhan.", sanon sille ja päästän sen takaisin jokeen. 

     Päästän pieniä harreja ja tammukoita irti tuon tuostaki. Yhtään isompaa ei näy. Taitavat olla suvantojen syvissä kuopissa hellettä paossa. Kalastan kosken loppuun ja seuraavan suvannon kohdalla päätän vaihtaa perhoa. Pitää päästä syvemmälle, jos kerran isot kalat ovat piilossa. 

     Vaihdan siiman päähän uppoperhon. Tällä pitäisi saada säpinää aikaiseksi montun pohjalla. Heilutan vapaa varovasti, etten tartuta perhoa rantapusikkoon. Joki on kapea, niin kuin täkäläisillä joilla on tapana. Heitän perhon pitkälle suvantoon ja annan sen upota rauhassa.

     Viimein alan varovasti vetämään siimaa takaisin. Pohja näkyy auringonpaisteessa. Perho leijaa pintaa kohti. Hiekkaa vasten näen, kuinka hyvän kokoinen harri lähtee uimaan sitä kohti. Nyt saan syömäkalan iltapalaksi, ajattelin mielessäni. Yhtäkkiä harri kuitenkin pyörähtää takaisin. Manaan jo mielessäni, että ei ole syöntiä näin kuumalla ilmalla, kunnes joen varjoisalta puolelta perhoon iskee salamannopeasti taimen. Harri väisti isompaa kilpailijaansa.

     Taimen aloittaa hurjan taistelun. Se ui välillä syvemmälle ja kohta se hyppää ilmaan, ravistaen itseään, koettaen päästä irti vieheestä. Parin minuutin taiston jälkeen, vedän kalan lähelle rantaa ja koukkaan se haaviini.

     Verestän kalan tyytyväisenä. Tammukalla lienee painoa vajaa puoli kiloa. Paistankin sen myöhemmin nuotiolla iltapalaksi. Ei hullumpi kesäloman aloitus - ajattelen paistotikkua vuollessani. Mitähän muuta onkaan vielä luvassa kesän kuluessa?

     

Lomastressiä

      Kävästimme päiväretkellä tunturissa. Pieni irtiotto arjesta teki hyvää. Onneksi pystyn irtautumaan kaikesta ja levähtämään työstä lyhyilläkin hetkillä. Kun pitkiä lomia ei kauheasti tule pidettyä, on siitä taidosta usein hyötyä. Muutaman tunnin onkireissukin virkistää kummasti. 

     Olen miettinyt useasti, kun ihmiset puhuvat väsymisestä ja loman tarpeesta. Mikä saa ihmiset uupumaan niin kovin. Työ on varmasti monella raskasta, fyysisesti ja henkisestikin. Ei ennen vanhaan ihmisille tullut burnouttia. Työmäärä oli vielä isompi mitä nykyisin. Teknologiaa käytetään hyväksi ja työt on mitoitettu. 

     Tuttavapiiriä seuratessa, mieleen tuleen muutama asia, joilla on selvästi yhteys työuupumukseen. Nykyajan ihmisillä on ensinnäkin koko ajan kiire. Puhelinta räplätään aivan liikaa, että hommat jää aina viime tinkaan. Ei siis ihme, että tuntuu ettei mitään ehdi tekemään. Tottakai työmäärä tuntuu isolta, kun ennen ne tehtiin pitkin päivää rauhassa, mutta nykyisin yhdellä rykäyksellä. Lisäksi nykyään ei tunnuta enää osaavan ottaa hengähdystaukoja.

     Kesän lähestyessä kaikki puhuvat lomasta. Sen alkamista odotetaan ja kauheasti suunnitellaan, mitä kaikkea silloin tehdään ja missä kaikissa paikoissa pitää käydä. Jos koko loma on aikataulutettu valmiiksi, niin onko siis ihme, että ei ehdi levätä. Työstressi vaihtuu lomastressiksi. Koko loma säntäillään sinne sun tänne. Loman loppupuolella alkaa sitten tuskailu töihin paluusta. Sekin aiheuttaa stressiä.

     Miksi lomasta pitää tehdä niin hankalaa? Eikö vain olisi yksinkertaisinta vain olla ja tehdä asioita hetken mielijohteesta. Kävisi sen pakolliselta kuulostavan sukulaisreissun etelässä alta pois ja muuten vain hengailisi ja lepäisi. Luulisi silloin paremin rentoutuvan, kun vain on ja lataa akkujaan.

     "Yks asija vielä rakhat väärtit. Ko tet lähettä töistä, niin jättäkää net työt sinne työmaale, älkääkkä tuoko niitä kotia. Kyllä sielä on jo tarpheksi tekemistä perhhen parissa, ettei tartte vielä työhommiaki sinne raahata. Kysykääppä vaikka omalta sakilta, jos että muuten usko.

Ei muuta ko hyvvää lommaa kaikile. Huilaama välilä, että taas jaksama taajoa"

Seitarautuja

     ”Joko tet oletta valhmit?” Mikko kysyi, saavuttuaan kaverinsa Jarin pihalle. Jari seisoi portailla ja katseli kun Mika pakkasi reppuunsa viimeisiä tavaroita. ”Terve. Jo met olema valhmit. Senku nakkaama reput peräkophin ja lähemä puottamhan.” ”No lähemä sitte, ettei mene kovin myöhäshen. Kerkiämmä perile päivän aikana. Vaikka ei nyt vielä kovin pimeä tule.”

     Kaverukset lähtivät ajamaan autolla kapeaa hiekkatietä pitkin. Heidän tarkoituksenaan oli mennä kalastamaan rautuja eräälle tunturijärvelle, aivan Norjan rajan tuntumaan. Mika ja Mikko olivat jo vanhoja tunturinkävijöitä. Välillä heidän kalareissunsa olivat käyneet Norjan puoleisillakin vesillä. Jarille tämä oli ensimmäinen kerta kyseiselle järvelle kesäaikaan. Talvella hän kyllä oli ollut kelkalla mukana, kun kyläläiset olivat käyneet siellä pilkillä. Hän oli muuttanut kylään vasta edellisenä kesänä, joten hänellä oli vielä paljon nähtävää.

     Parin tunnin ajomatkan jälkeen Mikko pysäytti auton parkkipaikalle. Kolmikko asetteli rinkat selkäänsä ja niin matka kohti tunturirautuja viimein alkoi. Ilma oli matkantekoon liiankin lämmin. Olihan heinäkuun puoliväli ja hellekausi parhaimmillaan. Ystävykset kävelivät tasaiseen tahtiin, hörpäten välillä kylmää vettä puroista ja kaltioista. Sääski-aika oli pahimmillaan. Edes ylhäällä tunturissa ei tuuli suonut heille helpotusta. Sellaisena hetkenä ymmärtää poroja, jotka juoksevat hengen hädässä sääskiä karkuun.

     Tunturi toisensa perään jäi heidän taakseen. Välillä he lepäsivät autiotuvalla kiehauttaen nokipannulla kahvit. Matka jatkui kuitenkin joutuisaan tahtiin, sillä heillä oli tarkoitus ehtiä vielä iltasyönnille. Jos sellaista ylipäänsä edes oli. Järvi tunnettiin paikkana, josta ei kesällä saanut kovinkaan paljon kalaa. Joskus rautua tuli verkolla kohtalaisesti ja välillä pyytäjät palasivat tyhjin käsin. Ongella siitä oli harva saanut kalaa, juuri sen verran, että maistamaan pääsi. Kerrankin Mikko oli erään toisen kaverin kanssa laskenut siihen järveen parisenkymmentä verkkoa ja nelisen sataa metriä pitkää siimaa. Pyydysten määrästä huolimatta saaliiksi oli tullut yhteensä seitsemän rautua. Kolme verkoilla ja neljä siimalla. Järvi ei ollut mikään iso, kilometrin pitkä ja leveyttä sille kertyi pari kolme sataa metriä. Järvi oli kalaa täynnä, mutta jostain kumman syystä se ei käynyt pyydykseen, paitsi keväällä, jolloin sitä pilkittiin enimmäkseen yöllä. Mikon aiemmat kesäiset onkisaaliit olivat jääneet pariin heikkoon tärppiin.

     Miehet näkivät kaukaa kivikasan lähenevän heitä hiljalleen tunturissa. Saavuttuaan sen luo Mikko sanoi Jarille. ”Tämä kivikasa on sitte seita. Ennen ihmiset uhrasivat sille jotaki ja se suojeli sitte niitä.” ”Aha. Se taitaa olla pelkkää taikauskoa.” tuumasi Jari siihen. ”Ei se ole pelkkää taikauskoa. Kattoppa ny, ko täältä löytyy kiiltäviä norjan kolikoita. Norjan poromiehet on niitä jättänhet.” ”Pitäiskhän ottaa pari muistoksi?” Jari kysyi. ”Älä mene ottamham! Ei seitalta saa mithän ottaa. Se rankasee jos menet viemhän siltä jotaki. Päinvaston otama ens kerrala matkhan koskenkorvapullon ja jätämä sen tähän kivikhon. Tiijä vaikka saattasimma saaja sillä laila kallaaki.” Mikko sanoi Jarille ja iski silmää.

     Kaverukset heittivät reput takaisin selkään. Lepohetki teki hyvää tuntikausien kävelyn jälkeen. Paino alkoi pikkuhiljaa tuntumaan jaloissa ja olkapäillä. Matka alkoi onneksi olla lopuillaan. Kohta tunturin laelta näkyikin pitkään odotettu järvi. ”Katoppa Jari, tuola se nyt näkkyy!” Jari tuli Mikon viereen. ”On se hienon näköinen. Ei sitä talvella uskoisi, että se olisi tuollainen.” Jari näki ensi kertaa eläissään oikean tunturijärven. Tumma vesi kiilteli iltapäivän auringossa tunturien välisessä kurussa. Ilma oli aivan tyven, eikä vedenpintaa rikkonut kuin kalojen jättämät renkaat niiden napatessa hyönteisiä kalvolta. ”Noin paljon kalaa ja kukaan ei muka niitä ole saanut. Ei ikinä uskoisi.”

     Kolmikko saapui viimein rantaan. Matka oli ollut raskas helteisellä ilmalla. Mikko laski repun maahan ja sanoi: ”Taijama ensin kahvistella. Ei net kalat järvestä mihinkhän katoa.” Siinä syödessään kaverukset vilkuilivat järvelle. Tuikkirenkaita ilmestyi vähän väliä. Vesiperhonen toisensa jälkeen katosi pinnalta nälkäisiin suihin. Koko järvi tuntui olevan kalaa täynnä.

     Lopulta kahvit oli juotu ja miehet alkoivat kasaamaan onkivälineitään. Tuuli oli alkanut hiljalleen puhaltaa ja tyyni pinta rikkoontui. Tuikkeja ei enää näkynyt. ”Jokhan syönti kerkis loppua?”, Mika sanoi pettyneenä. ”Miehän sanoin ettei niitä saa milhän. Joku taika siinä on.”, Mikko vastasi. Kaverit heittelivät lippoja veteen. Mitään ei tapahtunut. Oli kuin koko järvessä ei olisi ollut kalaa olemassakaan.

  

     Kalamiehet olivat jo valmiita luovuttamaan. Yhtäkkiä Mikko huusi: ”Nyt kävi!”. Samassa myös Jari tunsi vavassaan pienen nykäisyn. ”Niin minullakin!”. ” Ja mulla on kiini!” Mika huusi. Hitaasti hän kelasi kampea ja viimein kala nousi rannalle. ”Ei mikhän iso, mutta kala kuitenki.” Kaverukset nostivat vuoronperään pieniä rautuja ylös. Kalat eivät olleet isoja. Pannukarkeita, kuten oli tapana sanoa. Tämän järven raudut eivät kasvaneetkaan kuin parinsadan gramman painoisiksi, mutta siinä olevat hauet ja mateet saattoivat painaa puolen kymmentä kiloa. Usein oli käynyt niin, että kala ei mahtunutkaan tulemaan avannosta.

  

     Parinkymmenen minuutin ajan kolmikko kiskoi maalle rautuja. Syömäkalat oli saatu. Mutta sitten syönti loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Kaloista ei näkynyt enää jälkeäkään. Jopa tuikit olivat loppuneet. ”Miehän sanoin, että seitalta ei saa mennä ottamhan mithän. Se palkitti meijät ko jätimä rahat ottamatta. Joko sie uskot, että kyllä siinä taikaa on.” Jari puisti päätään ja oli vaiti. Miehen hiljaisesta olemuksesta näki, että tapahtuma oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Seita palkitsi, kun sen omaisuus oli jätetty rauhaan.

Kesätapahtummaa pukkaa

      "Kylläpä oli rohki soma, ko kunta järjesti Hetan teolisuushalleila peräkärrykirppiksen. Saima pitkästä aikaa mekki kesätapahtuman. Halleila oli torimeininkiä koskaki, ko silloin joskus 80-luvula. Tässä olhanki yli vuosi pyöritelty peukaloita oikhen mishän käymättä. Toivottavasti ei jääny viimiseksi tänä kesänä. Meilä on täälä liian vähä tämmösiä pieniä tapahtumia.

     Mie laskin että sielä olis ollu viis tai kuustoista myymässä tavaraa. Näkkyy olevan vähä jokhaisela ylimäärästä rompetta. Ostajiaki oli melko paljo. Mainostaminen vain jäi vähä liian vähäseksi. Moni sanoki, että hei olhe kuulhekhan koko hommasta. Tämmösiä hommia pitäs mainostaa paremin. Enontekiön Sanomhin olis pitäny ainaki laittaa. Kunnalahan oli siinä oma sivuki ja tapahtumhinki olis voinu lisätä. Sitä lehteä ihmiset kuiteski lukkee.

     Pittää kyllä kotona vihjassa, että meiläki olis paljo käyttämätöntä tavaraa. Ko vain sais aikaseksi alkaa varastoa tyhjentämhän. Sitä ei itte tajuakhan kuinka paljo sitä kampetta kertyy vuosien saatossa. Varastot alkaa pikku hiljaa täyttymhän vaikka niitä aina välilä siivoaa. Lasten kampheita, huonekaluja, vaatheita, astioita ja muuta tilpehööriä.

     Vaikka sitä yrittää olla ostamatta tyhjänpäivästä, niin kyllä sitä siltikki kertyy. Kaikki laitethan talthen, jos vaikka joskus tarttee. Ja kohta sitä on sitte niin paljo, ettei ovesta mahu sisäle ko säkkivuori alkaa ovensuulta. Jos sitä sitte kokkeilis ens kerrala olla ittekki peräkärryn kans myymässä, että sais varasthon lissää tillaa seuraavile kampheile. Vaikka mie kyllä luulen ettei siihen taijja yks kärryriepu riittää ko juuri alkhun..."