( Suuret kiitokset ystävälleni Csodaszarvasille kirjoitusavusta! )
Heräsin kuumuuteen. Aurinko paahtoi suoraan telttaani. Olin kyllä pystyttänyt teltan koivupensaan varjoon, aamuaurinkoa ajatellen, mutta heräsin vasta puolilta päivin edellisen yön valvomisen takia. Pää tuntui raskaalta ja sekavalta. Oliko illan ja yön kestäny kohtaaminen maahistytön kanssa ollut vain unta? Ihanaa sellaista kylläkin. Koko tapaus tuntuu kuin houreelta. Voiko se olla totta?
Sytytin nuotion, kaadoin vettä pannuun ja nostin sen keittistangon nokkaan. Kunnon aamupala ja kahvit piristävät ja selkeyttävät ajatuksiani. Astiatkin ovat iltapalan jäljiltä vielä pesemättä. Pitää seuraavaksi mennä puronrantaan tiskaamaan ne.
Hetkinen!... Katsoin astioita hölmistyneenä. Kaksi lautasta ja kaksi kuppia nuotion vierellä, odottivat puhdistajaa. Se oli sittenkin totta... kohtasinko sittenkin illalla maahisen! Yö oli tuntunut taianomaiselta, suorastaan maagiselta. Mutta se oli täyttä totta. En ollut nähnyt unta.
Vesi kiehui ja lisäsin pannuun kahvinporot. Nyt täytyy syödä hyvin ja juoda kunnon kahvit, että heräisi tähän päivään. Muistin, mitä neito sanoi viimeiseksi lähtiessään. Kaatuneen koivun mutka pitää käydä heti tarkistamassa. Samalla tarkastelisin sitä eilisiltaista kalansaantipaikkaa. Se reikä puron pohjassa alkoi todella kiinnostamaan.
Pikaisen aamupalan jälkeen, laitoin leirin kuntoon, otin onkivehkeeni ja lähdin kävelemään yläjuoksulle päin. Astelin ripeästi kiirehtien, ikään kuin joku odottaisi minua siellä. Pälyilin kulkiessa ympärilleni, mutta linnut olivat ainoat elävät olennot kanssani. Ne lauloivat kilpaa keskenään.
Viimein saavuin taimenpaikalle. Lähestyin varoen rantaa. Viimeiset metrit suorastaan hiipien. Reikä on tuon pienen koivun kohdalla, jospa sen pohjaan näkisi paremmin aamuauringossa...
"Mutta, ei helkatti! Eihän sielä mithän reikää ole! Ei ole totta, kyllä sielä illala oli selvä monttu pohjassa!", kirosin ääneen ja ihmettelin, olinko sittenki nähny unta.
"Täälä ei näy mithän, mutta valkeala oli kuitenki kahet syömäkipot. En mie ole voinu kuvitella koko hommaa. Tähän häätyy olla joku järkevä selitys!", mietiskelin ääneen, aivan kuin yrittäisin selittää tapahtunutta jollekkin toiselle. Ainoa keino, jolla asia voi selvitä, on mennä katsomaan sitä maahisen neuvomaa kalapaikkaa. Jos se löytyy ja sieltä tulee iso kala, niin sitten en ollut uneksinut koko asiaa.
Lähdin kävelemään puron vartta ylöspäin. Pienten koskien välissä oli monta hienoa suvantoa, joissa tammukat näkyivät uiskentelevan ja napsien pinnasta hyönteisiä. En kuitenkaan jäänyt heittelemään viehettä ja kokeilemaan pyytää niitä. Salaperäisen vieraani lupaus yllätyksestä kiehtoi mieltäni liikaa. Vain tällä tavalla saisin asiasta selvyyden. En ole voinut vain kuvitella koko asiaa mielessäni. Käytetyt astiat kertoivat muuta.
Puolisen kilometriä kuljettuani, huomaan puron levenevän ja tekevän ison mutkan. Varovasti lähestyn rantaa ja näen ison kaatuneen koivun makaavan vedessä. Tämäkö on se maahisen kuvaileva paikka. Hiivin kumarassa viimeiset metrit ja pysähdyn tarkastelemaan kohtaa. Kevättulvan kaatama puu lepäsi vedessä. Katselin puron pohjaan. Se näkyi juuri ja juuri aamu-auringossa. Toiset puut varjostivat paikkaa, eikä siitä saanut selville, oleskeliko kivien katveessa kaloja. Monttu oli ainakin pari metriä syvä.
Vedin kelalta siimaa ulos parikymmentä senttiä ja mietin miten onnistuisin heittämään lipan puun alle ohjeen mukaan. Tällaisissa paikoissa tulee helposti kalustotappioita. Vastarannalta se olisi helppoa, mutta sinne ei pääsisi, ellen palaisi takaisin leiripaikalle ja ylittäisi puroa sieltä. En kuitenkaan innostu ajatuksesta.
Tein ensimmäisen heiton, varoen osumasta koivun oksiin. Viehe tipahti veteen juuri puun reunaan. Hitaasti sekuntteja mielessäni laskien, annoin lipan vajota lähelle pohjaa ja pyöräytin kelan kammesta. Lippa alkoi pyöriä ja hitaasti kelasin siimaa sisään. Viehe kohosi pintaa kohden ja sukelsi ylös vedestä. Ei mitään - tyhjä heitto. Käänsin kammen sivuun ja heitin uudestaan vähän lähemmäksi puuta. Laskin taas mielessäni viisi sekuntia ja aloin jälleen kelaamaan. Mepps lähti pyörimään ja lopulta nousi yksin ylös vedestä. Taitaa olla tyhjä paikka, mietin hiljaa ääneen. Mutta yölliset houreet olivat liian todellisia. En halunnut luovuttaa liian helposti. Uskoin maahistytön olleen todellinen.
Heitin vieheen kolmannen kerran. Tällä kertaa aivan puun rungon viereen latvuston keskelle. Kuin ihmeen kaupalla lippa pujahti risujen välistä ja vajosi kohti pohjaa. Aloin kelaamaan onkea ylöspäin. Jos nyt ei tärppää, niin jätän paikan rauhaan ja ongin palatessani matkalla näkemäni suvannot.
Lippa ei ehtinyt kunnolla pudota pohjaan, kun näin suuren, nopean varjon singahtavan rantatörmän alta ja iskevän voimalla vieheeseen. Jarru vinkaisi ja kala katosi yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin. Vavan kärki oli kaarella ja siiman päässä oli jotain todella painavaa.
Aloin kelata varovasti ja nostin vapaa ylöspäin. Siima näkyi menevän rantatörmän alle. Tiesin kokemuksesta taimenten oleilevan siellä. Varoen vedin kalaa ylöspäin. Jos siima osuu törmään tai kala pääsee kaatuneen puun alle, peli on menetetty. Kummasti tämä kala kuitenkin taimeneksi käyttäytyi. Se ei syöksyilly eikä hypännyt, niin kuin ne tavallisesti tekevät. Ihmeen säyseä, olisiko siellä sittenkin hauki kiinni.
Viimein sain kalan uitettua töyrään alta pois. Kullankeltainen ja pilkullinen kylki vilkkui auringonpaisteessa. Taimen se oli ja iso! En ole koskaan nähnyt noin isoa näissä vesissä. Äkkiä se ampaisi kohti alavirtaa. Jarru huusi ja nostin vapaa ylemmäksi. Taistelu oli alkanut. Onneksi puro oli leveämpi tällä kohtaa ja pystyin väsytellä kalaa rauhassa. Vesi pärskyi kun se yritti saada koukut irtoamaan suupielistään, mutta lippa pysyi tiukasti kiinni.
Viimein taimen tuntui väsyvän ja pystyin kelaamaan sen rantaan. Otin haavin toiseen käteeni ja koukkasin kalan siihen. Taimen oli niin iso, että se vaivoin mahtui sen sisään. Nostin haavin kauemmaksi rannasta, kopautin kalan hengiltä ja verestin sen.
- "Ei helkatti, ei tuommosia voi olla olemassakhan! Ei näissä vesissä! "
Kaivoin onkilaukustani pienen vaa'an esille ja laitoin kalan roikkumaan siitä. Puntari näytti 2,8 kiloa.
- "Melkhein kolme kiloa! Nyt meni entiset ennätykset melkhein kolmikertasesti uusiksi!"
Suolistin ja pesin kalan huolellisesti. Tämä on saatava nopeasti suolaan. Ripustin taimenen koivunoksaan valumaan. Vasta nyt huomasin käsieni ja jalkojeni tärisevän jännityksestä. Oli tullut kunnon adrenaliiniryöppy. Suljin silmäni ja annoin ajatusteni juosta. Yölliset tapahtumat olivat tosiaankin todellisia.
Vedin syvään henkeä ja avasin silmäni. Maisemaa katsellessani kuulin takaani vaimeaa kilinää – hopeaa hopeaa vasten, kuin hiljainen kuoro tuulessa. Käännyin ympäri ja katseeni kohtasi kirkkaanruskeat silmät.
- “Hiivit taas minun selän taakse”, sanoin ja tunsin sydämeni hieman jyskyttävän rinnassani. Edessäni oleva nuori nainen toivotti minut tervetulleeksi hymyillen. Hänellä oli eri mekko päällä kuin viimeksi kohdatessamme. Se oli kirkkaamman värinen, ja hänen paulansakin olivat erilaiset. Hänen puukkonsa oli edelleen kiinnitettynä niisivyöhön, ja huomasin, että hänellä oli edellisestä tapaamisesta paljon enemmän hopeakoruja roikkumassa ranteissaan ja kaulallaan .
- “Sie olet taas täälä. Näköhjän tykkäät olla täällä seku vain”, sanoi nainen ja tuli lähemmäs, mutta jäi kuitenkin käsivarren mitan päähän.
-“Löysit sen kaatunhen puun, josta mie yölä puhuin sulle?”
-“Löysin. Tuliko sulle sanomista, ko menit kotia niin myöhhän?”, kysyin, ja katsoin häntä varovasti, aivan kuin pelkäisin hänen katoavan liian pitkään tuijottaessani.
- “Ei oikeasthan.” Hän kohautti olkapäitään ja tutkaili näkemäänsä kiiltävää kiveä, joka oli hänen nahkakenkiensä edessä. Hänen kiiltävät hiuksensa putosivat hieman kasvoille, osittain peittäen sen.
- “Tai siis, ehkä äiti oli huolishan, ko en sanonut etukäthen, että jäisin ulos myöhhän. Mutta kyllä kotiväki tietää, että tykkään olla luonnossa.”
-“Eli tykkäät olla täälä, Eläväisten maailmassa”, tuli mieleeni, mutta en sanonut ajatustani ääneen. Nyökkäsin vain merkityksellisesti.
-“Vain niin. Ulkona on hyvä olla. Luonto on upea. Useampien ihmisten pitäisi olla sen kans tekemisissä. Maalimassa vois olla vähemän vihasia ja turhautunheita ihmisiä”, pohdin nuorta naista katsoen.
- “Kyllä son niin. Näjet asijan oikhein hyvin”, hän nosti katseensa. “Ihmiset eivät ennää liiku ussein luonnossa. Tuntuu, että non jotenki unohtanhet juurensa”, hän totesi, katsoen edessämme avautuvaa taianomaista maisemaa.
- “Niinhän son. Jos het pystyis vain ymmärtämhän sen tarjoamat lahjat…”
- “Sie vaikutat siltä, että piät oikeasti tästä, siis luontoäitin sylistä. Sie vishin vaelat melkhein aina jossaki”, hän hymyili vaaleanpunaisilla huulillaan. Sitten hän käänsi päätään hieman sivulle, kuten pienet koiranpennut, kun ne eivät aivan ymmärrä jotain uutta asiaa, jonka ne näkevät ensimmäistä kertaa. Hänen silmänsä loistivat viehättävästi, mutta ilkikurisesti.
-“Vai, oletko sieki pakomatkala jotaki sieltä päin, missä asut?”
Vaikka hänen käytöksensä oli jotenkin viatonta ja suloista, hänen sanansa olivat kuin pieniä keihäänkärkiä, jotka tuntuivat lävistävän rintani. Jähmetyin paikoilleni, alahuuleni roikkui matalalla. Olin juuri sanomassa jotain, mutta mieleni tyhjeni. Käänsin katseeni hetkeksi pois ja keräsin itseni.
- “Tämon vain niin hieno paikka. Ja muutenki tykkään matkustaa ja vaeltaa. Luonnossa oleminen, son vain minun juttu. Siinä kaikki”, mutisin nenäni alla.
Tunsin hänen uteliaan, lähes polttavan katseensa takaraivossani.
- “Jaaha. Son vain hyvä”, hänen sanat putosivat kevyesti maahan ilman minkäänlaista tuomitsemista.
- “Mistä tämä pakeneminen mieleesi tuli?”, oli minulla pakko kysyä, tuijottaen edelleen edessämme näkyvää maisemaa.
-“Onhan monet paenhet erämaihin syystä tai toisesta. Molen nähny aika monen häipyvän methän, eikä niitä ole ennää sen jälkhen nähty.”
Kuulin hänet tulevan lähemmäksi. Ei kovin paljon, ehkä askeleen taikka kaksi, nuori nainen tuli minuun päin, mutta kuulin hänen korujensa helinästä, että hän kuitenkin liikkui.
- “Mutta ei kovin moni paljoakhan tiijjä tästä paikasta. Tämon semmonen salapaikka, piilotettu taivas haitalisilta katseilta ja teoilta. Miten sie oikhen päädyit tänne? Tavalinen ihminen ei tänne löyvvä nuin vain.”
Katselin purolle käsin ja vastasin hänelle:
- "Mie olen nuorempana käyny täälä jonku kerran velipojan matkassa. Tämä oli hänen lempipaikkansa. Mie en koskhan oikhen välittäny tästä ko täältä ei tullu oikhen kallaakhan. Sen jälkhin, ko veli sitte myöhemin kuoli, mie vasta opin arvostamhan tätä paikkaa. Hoksasin kuinka kaunis tämä oikhen onkhan ja kyllä täältä saapii kallaaki, ko oppi pyytämhän. Sitä tajus, mikä tämän paikan arvo oikhen on. Miksi veli viihty täälä niin paljon."
- "Ja nyt tästä on tullu vielä kiehtovampi ja tärkeämpi paikka, ku..." , jätin lauseen puolitiehen ja vaikenin.
- "Miksi? Miksi tämä on kiehtovampi nytten?" , nainen kysyi mietteliään näköisenä.
Rykäisin kurkkuani ja käänsin päätäni. Katsoin suoraan hänen kauniin ruskeisiin silmiin ja vastasin hiljaa:
- "..koska tapasin sinut täälä eilen illalla, Jasmin."
Nainen vain tuijotti minua hetken. Hän ei liikkunut, eikä hänen ilmeensä muuttunut. Hänen kasvoillaan ei näkynyt edes pientä yllättymistä. Hän pysyi rauhallisena ja melkein ehdin avata suuni selittääkseni sanomaani, kun hän yhtäkkiä laski päätään hieman taaksepäin ja kikatti ääneen. Hänen suustaan tuleva ääni oli kuin pienten hopeakellojen kilinää.
- ”Ai niin! Nyt mie ymmärän”, hän hihitti. -"Toela kauhniisti sanottu. Pyrikkö sie päässä minun suosijhon? Ehkä sen jälkhen, ku mie näytin sulle tämän kalapaikan, yritäkkö sillä miellyttää minua vielä enemän?”, hän kysyi, ja huomasin hänen tulevan hieman lähemmäksi vasta, kun aamupäivän aurinko heijastui kirkkaasti suoraan silmiini hänen hopeakoruistaan.
- ”Mitä tarkotat?”, käännyin hieman häntä kohti. - “Tarttetko sie jonkilaisen lahjan? Uhrin kenties?”, kysyin hymyillen. Mietin, että on parempi käyttäytyä vähän itsevarmemmin nyt hänen seurassaan.
- ”Ehkä. Sain joskus ennen paljo erilaisia lahjoja. Onko sulla jotaki mulle?”
Pudotin katseeni hänen kasvoistaan, saamaani kalaan. Siitä paikasta, josta sain kalan, mieleeni tuli saivojärvi, jossa paikallisten uskomusten mukaan järven pohjassa on reikä, josta kalat menevät karkuun kaksoispohjaan. Vaikka käsite on todella laaja, mikä lasketaan saivoksi, kuitenkin nämä paikat, tunturit ja järvet olivat ennen pyhiä paikkoja, joiden yliluonnollisia olentoja väki kunnioitti kovasti. Näiden paikkojen läheisyydessä oli aina seitoja, joissa usein uhrattiin järvelle sekä sen asukkaille.
Voiko olla, että tämä maahistyttö ja hänen sukunsa ovat tämän paikan hallitsijoita? Ajatus ei voi olla niin kaukana todellisuudesta. Hän näyttää tuntevan tämän paikan erittäin hyvin ja mainitsi leikillään myös uhrauksista. Hän luultavasti huomasi katseeni, sillä hän pudisti päätään hymyillen.
- "Et tartte antaa sitä mulle. Paljastin sulle tämän paikan, ko solit niin kohtelias eilen. Yks hyvä teko ansaittee toisen."
- "Joten et tartte lahjaa? Harmi, ehkä molisin voinu antaa taikka keksiä sulle jotaki.", vastasin hänelle.
- "Solet ehottomasti semmonen, joka luottaa ihmishin paljo. Mie alan eppäillä, että son osa sinun luonnetta. Solet niin mukava mulle myös tänhän. Vaikket sie tunne ollenkhan minua...", hänen silmänsä loistivat ja olin näkevinäni niissä taas jotain ilkikurisuutta.
- “Mistä sie ees tiijjät, olenko mie oikeasti olemassa? Eikö sinusta ole vähä outoa kohata joku minun kaltanen keskelä erämaata?”, hän hymyili ja käänsi päätään samalla suloisella tavalla, miten hän viimeksikin teki.
Oliko tuo jokin arvoitus? Helkatti... minulla ei ollut oikein mitään keinoa saada tietää, oliko hän tosissaan vai yrittikö hän leikkiä kanssani vähän. Olin kuullut tarinoita saivokansasta. Tiesin hänen kaltaisistaan ympärilläni olevien ihmisten kertomusten perusteella, mutta tuskin kukaan heistä oli tavannut tätä kansaa aiemmin. He saattoivat olla erittäin avuliaita ja ystävällisiä, mutta yksikin huono siirto ja tapaaminen hänen kanssaan saattoi päättyä huonosti.
- "No, sen mie tiijjän varmasti, että viime yönä paistamani kala ja jälkiruaksi keittämäni kahvi oli hyvvää. Ainaki aamula herätessä, sinun lautanen ja kuppi oli tyhjiä. Sie yölä söit ja joit net hyvälä ruokahalula tyhjäksi ja annoit mulle. Pakostaki solet olemassa."
Hän katsoi minua hetken hiljaa ja vaikutti tyytyväiseltä vastaukseeni. Vaikka hän oli aikuinen nainen, hänen olemuksensa oli lapsenomainen ja kevyt, täynnä hassuttelua ja iloa. Tämä loi hänen ympärilleen miellyttävän ja voimakkaan auran.
- "Hmm. Sie olet erittäin fiksu vastauksissasti. Mie tosijhan piin keittämästästi kahvista viime yönä."
- "Joten et varhmankhan kieltäyvy, jos kutsun sinut uuesthan syömhän? Tarjola olis verestä taimenta ja kahvit.", sanoin hymyillen hänelle ja nostin kalan ylös.
Hän naurahti ja vastasi: -"Sie taijjat tietää, mistä tytöt tykkää. En tosijhankhan. Varsinkhan, jos et ole ahminut itte kaikkia mettäkakkoja."
- "No en toela. Pitihän niitä jättää, jos vaikka sais vielä viehkeää kahviseuraa."
Kävelimme yhdessä takaisin leiripaikalleni ja juttelimme niitä näitä. Fileerasin jälleen saamani kalan ja laitoin osan pannulle paistumaan. Loput suolasin hyvin. Siitä riittäisi pitkäksi aikaa leivän päälle.
Nautimme aterian ja sen päälle keitin jälleen kunnon nokipannukahvit. Lahjoitin loput jäljelle jääneet leivonnaiset vieraalleni. Hän otti ne vastaan hymyillen kauniisti.
Ilta oli jo pitkällä ja minun olisi aika lähteä kotiin. Paluumatka kestäisi useamman tunnin. Aamulla pitäisi olla taas töissä. Oloni oli levoton, en millään haluaisi lähteä tästä maanpäällisestä paratiisista. En varsinkaan nyt, kun olin kohdannut viehkeimmän olennon maailmassa. Tai oikeastaan niin ei voinut sanoa, koska hän ei ollut tästä maailmasta. Hän oli vain vierailija, lainassa täällä.
- "Minun pitäisi lähteä kotimatkalle.", sanoin hänelle. - "Mutta en milhän halvais."
Maahistyttö katseli minua ja hymyili, mutta ei sanonut mitään. Nyökkäsi vain hyväksyvästi.
- "Jasmin...", sanoin hänelle. -"Jos nyt lähen, näenkö sinua ennää? Miten löyvvän sinut uuelhen?"
Neito katsoi lempeästi suoraan silmiini. - "Älä huoli, kyllä mie löyvvän sinut."
