maanantai 29. marraskuuta 2021

Joulumyyjäisissä.


      "Kyllä noli rohki laimean tuntoset joulumyyjäiset viimi vuona. Vähä myyjiä ja väkeä juuri kethän. Pääsi sitä senthän väärtien kans raatimhan ja kahvinisut ostamhan. Hyvä että kuitenki jotaki tapahtumia senthän pietethin, ko muuten on niin vaisua kylilä. Mutta tosi turvalisesti noli silloin järjestettykki. 

     Tänä vuona myyjäiset oliki sitte jo koko normaalit, vaikkakhan parin vuojen takashen väkimäärhän ei kuitenkhan päästy. Väkeä pääsi käymhän kuitenki hyvin. Myyjiä vain oli vähälaisesti tänä vuona. Net ei tieten jokku uskala lähteä tuommoshen tapahtumhan. Mutta hyvin net menit. Ihmiset kuljit maskit päässä ja piethin väliä muihin. Niinku pittääki. Kaikki tuntu olhen ilosela päälä. Näkihän sielä väärtejä pitkästä aikaa. Hyvä kuitenki, että jotaki senthän järjestethän. Ihmiset kaipaavat näitä sosiaalisia tapahtumia. Kevhällä Marianpäivät peruthin koronan vuoksi, mutta Väärtipäivät senthän oli. Muutenki tapahtumien perruutuksia on ollu joka puolela.

     Myyjiä oli tänä vuonna neljätoista. Normaalisti niiton kolme-neljäkymmentä. Ihmiset satsaavat myyjäishin kovasti. Tavaraa on tarjolla monhen lähthön.  Käsitöitä, leivonnaisia ja paljo muutaki löytyy pukinkonthin. Muutama lahja on jo hankittuna. Myyjien puolesta tosin olis toivonu, että ihmiset olisivat rohkeamin olhe liikhellä. Tosin tuo pakkanenki verottaa kävijöitä, luultavastikki enämpi ku korona. Mutta ny häätyy lähteä kotia kahvinkeithon ko ostethin pussilinen joulutorttuja mukhan. Jos kuttuis naapurin kylhän kahvistelemhan, ko sei itte kehanu näin mukamaste kylmälä ilmala lähteä."


maanantai 22. marraskuuta 2021

Kaamoksen porteilla

      Valo vähenee päivä päivältä. Sinistä hämärää alkaa olemaan yhä enemmän ja pastellisävyt alkavat tulla esille. Auringonnousut ja laskut ovat upeita katsella.  Lunta on vähän, mutta talven tuntua alkaa olemaan, kun aamulla mittarissa alkoi olla kolmen kympin kriisi lähellä. Tai ei se oikeastaan meille mikään kriisi ole. Hyvä vain, että jäät vahvistuvat ja jänkät jäätyvät. 

     Olemme saaneet ihailla upeita kuutamo-iltoja ja revontuletkin ovat näyttäytyneet vaihtelevalla menestyksellä. Pilviset ilmat ovat hankaloittaneet niiden katselua paikoitellen. Eilen illalla kyllä näkyivät hyvin, vaikka ei niitä voinut kovinkaan hienoiksi kehua. Tai sitten ne innostuivat karkeloihin sen jälkeen, kun lähdin itse nukkumaan. Ei viitsi kovin myöhään valvoa, kun aamusta täytyy kuitenkin lähteä liikkeelle.

     Elämä jatkuu pakkasesta huolimatta. Tuli mieleen eräs turisti, joka kylmissään ihmetteli, miten oikein voimme asua täällä lumen ja kylmyyden keskellä. "Helposti. Laitama vain aamula paksumasti vaatetta.", vastasin hänelle. Ilmeestä päätellen vastaus ei oikein tuntunut lämmittävän.

     Voi hyvin kuvitella, miltä brittituristista tuntuu, kun hän astuu Hetan lentokentällä koneesta ulos. Heille on kyllä ennakkoon kerrottu, että täällä saattaa olla pakkasta jopa -30 astetta, joten kannattaa pukeutua sen mukaisesti. Englannissa asuva ei varmastikaan osaa kuvitella, kuinka kylmää täällä silloin oikeasti on. 

     Ensi lauantaina Hetassa pitäisi olla joulumyyjäiset, ellei sitten korona riistäydy meillä käsistä, niin kuin Muoniossa on käynyt. Pidetään peukkuja ja maskeja. Eihän siinä muu auta kuin suojata itsensä mahdollisimman hyvin. Sopeutumistahan tämä meiltä vaatii, samalla lailla kuin niiltä briteiltä, jotka hyppäävät Englannin nollakeleistä tänne Lapin kolmenkympin pakkasiin. Villahousut ja maski - molempia on ilkeä käyttää, mutta molemmat suojaavat. Periaate on sama.

     Menkää terveenä!



     

maanantai 15. marraskuuta 2021

Harmaata harmoniaa

     Taivas on harmaa. Itse asiassa koko maailma näyttää harmaalta. Lunta satelee hiljalleen ja näkyväisyys heikkenee. Hiihdin kolmisen kilometriä passipaikalle. Lumi kantaa jo hyvin, mutta jänkillä pitää olla tarkkana. Lumipeite suojaa maata hyvin jäätymiseltä ja pikku pakkasessa suksia on hankala saada puhdistettua, jos uppoaa veteen. Hiihtäessä voi nautiskella luonnon rauhassa. Vielä ei ole kelkkailijoitakaan kovin montaa. Ainostaan poromiehiä liikkuu moottorin voimalla tähän aikaan vuodesta.

     Jostain kaukaa kuuluu koiran haukku. Meidän koira se ei ole, koska ajomies on aivan toisella suunnalla. Alkaa olemaan viimeisiä kelejä koirapyyntiin. Lunta on jo sen verran, ettei se enää jaksa juosta pitkään. Lisäksi hirvi saattaa vahingoittaa koiraa, jos liian lumen takia se ei pääse pakoon.

     Lumisade sakenee. Näkyvyyttä on enää pari sataa metriä. Märkä pökkylä palaa kituliaasti nuotiossa. Tarvitsisin tervaskannon, mutta niitä ei näy lähettyvillä olevan, enkä viitsi poistua passipaikalta niitä hakemaan. 

     Olen näkevinäni koivikon reunalla, jänkän takana tumman hahmon. Olisiko hirvi? Sade kuitenkin häivyttää hahmon ja pian se katoaa kokonaan. Olisiko eläin käynyt minua katsomassa ja lähtenyt sitten toisaalle. Jään odottamaan näkyisikö sitä vielä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Taisin nähdä harhoja. Kuvitellut koko tapahtuman. Pitkä odottelu ja lumisade saavat aistimuksia aikaan. Kohennan hiljaa valkeaa ja lisään siihen pari koivupökkylää. 

     Kaamoksen alku on hienoa aikaa. Luonto rauhoittuu talvihorrokseen. Ainoat näkemäni elävät olennot erämaassa ovat tiaiset, korpit ja kuukkelit. Täällä sitä on parhaiten koronaa piilossa, mäntyjen keskellä vaaroissa ja koivikoissa ojanrutojen varsilla - kotona.

maanantai 8. marraskuuta 2021

Juhlan paikka

      Tiijättäkö, että son nyt oikeasthan juhlan paikka. Näitä minun haihatuksia on tämän jälkhen julkastu sata. Häytyy myöntää, että son ollu melkonen urakka. Aihheitten miettimistä ja juttujen kirjottamista, puhumattakhan kuvien ottamisesta. 

     Sitä helposti luulee, että helppohan son. Senku kirjottellee menhen. Mutta kyllä välilä on saanu pohtia tosishan, mistä seuraavan jutun keksis. Vaikka Lapissa elethän, niin ei siittä välttämättä ossaa oikhen kertoa. Vai onkhan se niin, että ei ossaa kattoa asijoita kovinkhan laajasti. Vishin meijjän tavaliset hommat ja rutiinit ei tunnu ittestä kovinkhan kiinostavalta, mutta pitäs aina muistaa, että meijjän arki on eteläläisile ja varsinki ulkolaisile eksotiikkaa.

     Vaikka esimerkiksi tuota kollaamista ei itte kauheasti rakastakhan, niin Keski-Euroopasta tulhe on hyvinki innoishan siittä. Pitäs vishin alkaa myymhän niile perinteistä lumihommaa. Lumenluonti talon pihalta kympin ja kolan vuokra vielä viitosen siihen. Mie uskon, että olis kysyntää. Vielä ko yläkerran isäntä pitäs huolen, ettei kolattava kovin äkkiä loppuis.

     Seki kyllä tuntuu vishin kolikola heittelevän, mitä huomena laittas vuorosthan. Ensin oli luppaavasti pikku pakkanen, mutta sitte tuli lunta ihan maahan asti. Niin paljo, ettei ennää pystyny mettässä kävellä. Sitte oli parhaimilhan  reilu parikymmentä pakkasta. Ja senhän tietää, ettei se auta jänkkien ja järvien jäätymishen, ko lumi suojaa. Sen jälkhen se alko lämpenemhän ja sulatti melkein kaikki, mitä soli taihvaalta leijjanu. Nyt taasen sato sen verran, että maa valkeni. Se hyvä puoli siinä ainaki on, että näkkee kuorata hirven jäljet. Niitä pitäs vielä pari saaha. Meilä on monta semmosta, jokka tykkää hiihellä, niin memmä piä kiirettä pyynin kans. Saapii pojat sivakoijja. 

     Lauha keli on tieten soma ulkoila, mutta kyllä siittä moni homma kärsiiki. Mettässä liikkuminen on hankalaa, tiet on liukhat ja pimeäki, jos ei ole lunta. Onneks nyt näyttäis siltä, että talvi olis tulolhan, mutta tiesi vain, ko loppuviikosta vishin alkaa lämpenemhän. Pitäs nyt kuiteski pakkasen puolela, että olis ees vähäsen talven tuntoa. 

     Kaikesta huolimatta, liikkukkaa ihmiset varovasti. Sama olettako autola vai jalkasten liikhelä. Ja varsinki kelkkailijat. Osassa järvissä ja joissa ole ku riite päälä. Turvalista syksyä kaikile.

     



maanantai 1. marraskuuta 2021

Äpärä

 


      Sumu leijailee syksyisessä maastossa. Löydän itseni jälleen kerran kävelemästä pitkin tunturikoivikoita. Lintuja on tänä syksynä kohtalaisesti. Muutaman olen saanut saaliiksi. Juhlaruokaa perheelle. Ruskan jälkeinen luonto vaikuttaa rauhalliselta. Kuin vilkkaan kesän jälkeen lepoon asettuneelta. Pitkä ja pimeä talvi on edessä.

     Huomaan pensaan tyvellä riekon naakivan. Matkaa ei ole kuin pari metriä. En voi näin läheltä kuitenkaan ampua, joten kävelen eteenpäin sen ohitse. En katso lintuun suoraan, koska silloin se tajuaa, että olen huomannut sen ja lähtee karkuun. Näin isä aikoinaan minulle opetti ja oikeassa hän oli, niinkuin monessa muussakin asiassa.

     Kymmenkunta metriä kuljettuani, katsoin vaivihkaa taakseni. Nyt voisin ampua riekon. Tältä matkalta se ei enää menisi muusiksi. Varovasti käännyin ja hain katseellani lintua. Jossain tuon pensaan tyvellä sen pitäisi olla.

     Viimein näin sen ja hämmästyin. Riekko oli taas parin metrin päässä minusta. Hitaasti käännyin takaisin ja lähdin kävelemään eteenpäin. Edettyäni muutamia metrejä, vilkaisin jälleen taakseni. Lintu juoksi perässäni. Ikinä ei ole tällaista sattunut. 

     Kuljin eteenpäin ja vilkuilin vähän väliä taakseni. Riekko seurasi perässäni koko ajan. Välillä se päästi lyhyen päkistyksen ja juoksi perääni. Lopulta pysähdyin ja käännyin lintua kohti. "Korttoko solet ko minua seuraat? Juovatat ko koira isäntäänsä." Lintu pysähtyi muutaman metrin päähän ja kallisteli päätänsä ja kuunteli minua. Päkisi lyhyesti ja oli taas hiljaa. "Et sie mikhän normi mettänelävä ole. Mitä sie  yrität mulle kertoa?

     Riekko kallisti päätään ja päkisi taas. Äänessä oli jotain surumielistä. "Kerro mikä sinua vaivaa.", sanoin. Lintu istahti maata vasten, avasi nokkansa ja alkoi itkeä. Hämmentyneenä kuuntelin sitä ja samalla tajusin mistä oikein oli kyse. Mieleeni tulivat isäni kertomukset äpäristä, jotka oli surmattu heti syntymän jälkeen ja kastamattomina haudattu metsään. Monta juttua olin niistä kuullut ja nyt sellainen sattui omalle kohdalle.

     Riekko lopetti itkemisen kun aloin puhutella sitä uudestaan. "Näytä mihin sinut on hauvvattu. " Kirjava lintu lähti juoksemaan pitkin tievaa ja nyt minä puolestani seurasin sitä. Välillä se pysähtyi ja odotti minua. Lopulta se pysähtyi pienen ojan varressa olevan paksun koivun juurelle, katsoi minua ja haihtui ilmaan. 

     Polvistuin koivun  viereen. "Vai tähän sinut on joku piilottanu." Mielessäni mietin, miten tällaisessa tilanteessa neuvottiin toimimaan. "Kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman."  Lausuin lopuksi Isä meidän-rukouksen. Tunsin kuinka paikalla ollut ikävä tunnelma laukesi ja oloni muuttui rauhalliseksi. Rauhaton sielu sai viimein kaipaamansa levon.

     Nousin varvikosta ylös. "Lepää rauhassa." Lähdin kävelemään eteenpäin. Oloni oli sekava, mutta onnellinen. Kuinkahan kauan äpärän sielu oli vaeltanut paikalla? Pitää käydä tarkistamassa tilanne, kun seuraavan kerran kuljen täällä päin.

     Parinkymmenen metrin päässä haudasta, oli neljä riekkoa pienellä aukealla. En kuitenkaan yrittänyt ampua niitä. Minulla oli jo reissun kiintiö täynnä. Ei liikoja yhdellä kertaa. Riekot lähtivät päkisten lentoon ja katosivat koivikon suojaan. Takanani kuului iloista jokeltelua muutaman sekunnin ajan ja sitten luonto oli jälleen hiljaa. Hymyillen jatkoin matkaani kohti autoa.



     

Ne ovat saapuneet.

       "Ei tarttenu ennää tehä halkoja yksin. Kesästä nauttiminen loppu. Tai oikeasthan väheni. Lämmin keli ja vesisathet teki tehtävän...