perjantai 28. helmikuuta 2020

Yliperälä


 
 "Ko sie kerran ajat tänne asti, niin kävästä vielä Kilpisjärveläki. Sole ennää mikhän ajastaa. Mutta varraa sitte ainaki koko päivä aikaa, ko välilä mennee kauvvan. Ei niinkhän, että solis huono väli ajjaa, mutta ko pittää aina välilä pysähtyä maisemia ihhailemhan... Talvela ajelessa sielä kannattaa sitte vähä varoa niitä rekkoja, ko niistä ei tiijjä koskhan, onko net tien päälä vai laijassa ja missä asenossa.

Saanan vanhat portaat.
     Sielä välilä on monta paikkaa, missä kannattaa sitte pysähtyä. Kesälä ainaki Kalakovala kahvila ennen Kuttasta ja Järämän linnotusaluhheella. On sielä monta muutaki paikkaa. Kilpisjärvelä sitte luontokeskuksen kautta Kilpishallile osthan evhäitä, että jaksaa kävelä Saanale. Sieltä on komeat maisemat vähä joka suunthan. Sitte ko pääset takasi maanpinnale ja hoksaat, että nälkähän son tullu, niin siinä kylälä onki monta hyvvää syömäpaikkaa."









Saanalla pidetään juhannuksena
hiihtokilpailut.
    
 Käsivarren alue tarjoaa luonnossa viihtyville monenlaisia elämyksiä. Karut ja jylhät maisemat luovat jyrkän vastakohdan eteläisemmän Suomen tasaisille pelto- ja metsämaastoille. Vaellukseen löytyy useita reittejä. Kalapaikkoja ja riekostusmaita löytyy runsaasti.

     Yli 60 prosenttia Suomen tuntureista ja kaikki yli kilometrin korkuiset huiput löytyvät Enontekiöltä. Valloitettavaa siis piisaa. Kilpisjärven erämaista löytyvät korkeimmat ja jylhimmät rinteet, mutta tuntureita on koko kunnan alueella, joten niitä nähdäkseen ei tarvitse sentään Suomen huipulle asti ajaa.




Ruotsin puolen tuntureita.







Lapinsodan muistomerkki Muotkatakassa.
Samalta paikalta löytyy maanteiden korkein
kohta Suomesta.














lauantai 22. helmikuuta 2020

Ihminen ja suuri luonto

     
"Kyllä sitä ihminen tuntee ittensä pieneksi." tuumasi etelässä asuva kaverini, käydessään ensimmäistä kertaa eläissään tunturissa, näillä korkeuksilla. Eikä ihme. Kyllä siltä tuntuu välillä itsestäkin. Luontoa ei koskaan kyllästy ihmettelemään. Aina löytyy jotain uutta. Tututkin paikat erilaisissa valaistuksissa saavat välillä ihastelemaan.








































tiistai 18. helmikuuta 2020

Lauvvan kappalhet jalkhan ja eiku hihtomhan.


   "Jos sie tykkäät hihtaamisesta, niin sulle oikea paikka on Enontekiö. Täälä et tartte letkassa hiihellä. Mutta kyllä son sommaa hommaa tuo hihtominen. Maisemat vaihtuu helposti ja kunto kasuaa samala. Ja mikä son hihtoa. Ounasjärveltä lähtee hyvä latu tunturhin. Siittä pääsee vaikka Pallakselle, jos halvaa. Ja jos ei halva avomaastossa olla, niin sitte lähtee vaikka Närpistön latua menhen. Pimeälä voipii sitte hiihellä lämpölatua ko son valastu. "


     Enontekiöltä löytyy luonnonlatuja noin 300 km. Maisemallisesti ladut vaihtelevat mäntymetsistä avotunturiin. Viikon mittaisella lomalla voi halutessaan hiihtää joka päivä eri reitillä. Hyvällä kelillä näkyvyys voi olla kymmeniä kilometrejä. Pahimmillaan ei tahdo nähdä edes latua. Silloin kannattaa pysytellä metsäisillä laduilla.

     Nykyisin voi netistä seurata tampparin kulkemista ja nähdä reaaliajassa, mitkä ladut on aukaistu. Myöhemmin keväällä saattaa pystyä hiihtelemään hangen päällä. Silloin pitää muistaa, että päivemmällä, ilman lämmettyä, lumen pinta ei enää kanna hiihtäjän painoa. Kokemattomalle saattaa tulla raskas matka takaisin jäljelle.



     Hiihtoreissulle lähtiessä, kannattaa katsoa sääennustus ja varata mukaan syömistä, juomista ja lämmintä vaatetta. Keli voi muuttua tunnin sisällä täysin. Tämä pitää muistaa, varsinkin kun on lähdössä tunturiin. Avun tulossa saattaa kestää tunteja ja sen ajan on pystyttävä selviytymään itse. Eräs tärkeä seikka, joka monesti jää huomioimatta, on se, että vaikka majapaikasta lähtiessä on hyvä ilma, niin ylempänä se yleensä on paljon pahempi. Hetassa, esimerkiksi, kannattaa hetki katsella Ounastunturia. Lumen tuiskuamisen näkeminen kertoo vallitsevasta kelistä puuttomalla alueella.


     Kannattaa myöskin kokeilla umpihankihiihtoa tai lumikenkäilyä. Jos omia varusteita ei ole, niin kannattaa kysellä majoituspaikastaan. Niitä voi vuokrata monesta yrityksestä.





perjantai 14. helmikuuta 2020

Hattupäitä


   "Höyhenet vain pölisee, ko hattupäät ottaa kunnola yhthen. Siinä net potkii ja pieksää toisia siivilänsä. Niitä ei kyllästy koskhan kathon. Kaulukset pystössä koirhat tanssivat mäthän päälä. Naarhat kattovat vierestä. Kukhan son nuista se kovin kundi? Tuo komea valkokauluksinen vaiko tuo musta siinä vieressä? Vai onkhan se tuo ruskea? Ainaki tuo beigenvärinen taitaa olla vähä hyleksitty, ko son eriskhen nuista muista.

     Kovin vain on vähäksi käynhe suokulaisekki. Mie muistan poikasenna, ko nuita helttapäitä saatto olla neljä viiskymmentäki yhessä parvessa. Ja monessa paikkaa. Nyt on hyvä ko kymmenen saat tokhan. Monasti ei ole ko kaks tai kolme.


     Mutta on net rohki somat elävät kattoa. Kommeita ko mikkä. Joka kevät net ruukaavat kokkoontua samhoin paikhoin tanssimhan. Ja joka kevät mie niitä ruukaan seurata. Seuranu jo poikasesta asti ja meinaan ejelhenki vahata niitä niin kauvvan ko niitä vain on. Taikka itte pystyn. Onkhan se niin, että hullula on halvat huvit vai onkhan sitä ihminen luonnosthan niin pöljä, että luontoasijat kiinostaa niin paljo, että sitä saapii sielunruokaa tuommosista pikkuasijoista.


     Ko vain ei ittekki alkais tanssaamhan samala laila sitte ko ittekki tarpheksi vanhaks tullee.


     Mettäpörrö mikä mettäpörrö."

lauantai 8. helmikuuta 2020

Vapaa on vain umpihanki


     Luonto on vaitonainen. Metsän selkeys vaihtuu jänkillä pakkassumuksi. Ainoat merkit elämästä ovat riekon lumijalan painaumat lumessa. Niitä on paljon. Tänä syksynä riekkoja on runsaasti. Eräs etelästä tullut riekonpyytäjä kysyi minulta paikallisen asujan mielipiteen riekkokannoista. Vastasin hänelle rehellisesti, että jätä joka toinen ampumatta. Kanta on lähtenyt viimein toipumaan.

     Koivurisukot ovat täynnä pieniä polkuja. Niistä pystyy lukemaan elämänlinnun elämää. Tuossa näkyy laskeutumispaikka. Näkyy olleen neljä lintua liikkeellä. Polut menevät pensaasta toiseen. Silmuja näkyvät syöneen monessa paikassa. Yhden pensaan takana näkyvät siivenjäljet. Siitä ne ovat lähteneet lentoon. Mikähän ne on säikäyttänyt?

     Hiihtelen ojanrutoja ja maanlaitoja pitkin. Sukset uppoavat maata myöten. Lumi ei kanna vielä kunnolla. Sitä on polviin asti. Suojakelien jälkeen lumi tiivistyy ja kulkeminen helpottuu. Hirvenpyynti tällä lumella ja 15 asteen pakkasessa, ei ole helppoa. Suksien nostelu ottaa jalkoihin. Mutta silti mieli lepää vaikka kroppa huutaa välillä armoa. Kaamoksen alku on kaunista aikaa.

  Saavun jänkän reunaan. Hirvenjälkiä
ei näy. Vanha poromiehen kelkanjälki näkyy lumen alla. Samaa jälkeä pitkin näkyy saukkokin juosseen. Muutama askel ja liuku. Jännän näköistä on sen meno. Hiihtelen männyn alle ja riisun repun selästäni. Kaadan höyryävää teetä termaristani mukiin ja otan eväsleivän rasiasta. Pieni tauko tekee terää umpisessa kahlaamiseen. Kauaa ei kuitenkaan pysty olemaan paikoillaan. Vilu hiipii iholle ja hämärä tulee nopeasti. Heitän repun takaisin selkään ja jatkan hiihtämistä. Kuljen hissukseen jänkän reunaa. Tuskinpa edes pystyisin ampumaan, vaikka hirvet juoksisivat tuohon aukealle. Sumua piisaa. Näkyvyyttä on välillä tuskin viittäkymmentä metriä.

     Hiihtäminen muuttuu raskaammaksi koko ajan. Onneksi vanhoja kelkanjälkiä löytyy lumen alta. Poromiehet ovat paimentaneet porojaan muutama päivä aikaisemmin. Ennen lumisadetta. Siksi varmaankin hirvistä ei näy merkkiäkään. Hiihtelen etelään päin meneviä kelkanjälkiä pitkin. Kulkeminen helpottuu huomattavasti. Yritän ehtiä ennen hämärää ojalle, josta kyyti tulee minut sitten hakemaan. Valo heikkenee ja maailma muuttuu koko ajan enemmän siniharmaaksi. Viimein tulee niin hämärää, että kulkemani jälki katoaa näkyvistä. Uppoan umpiseen yhä useammin. Ei haittaa enää. Saavun viimein ojan varteen. Soitan kaverille. Perillä ollaan, voit tulla hakemaan. Jälkeäkään hirvistä ei näkynyt.

     Puolikuolleena jään odottelemaan kyytiä takaisin ihmisten ilmoille. Kylmyys tuntuu nopeasti märkien vaatteiden läpi. Kaikesta huolimatta, kuuntelen tyytyväisenä hiljaista luontoa ympärilläni ja katselen sinistä kaamoksen hämärää. Muutamassa tunnissa sain pääni nollattua täysin kaikesta stressistä. Naurahdan hiljaa itsekseni. Kyllä kaamos on ihanaa aikaa...


perjantai 7. helmikuuta 2020

Elämänlintu


     Riekko, Lagopus Lagopus, metsäkana, elämänlintu. Tuo tunturikoivikoitten mestari- naamioituja. Lintu, jota ei monesti huomaa ennen kuin se liikkuu. Yleensä se säikäyttää luonnossa liikkujan, pyrähtäessään lentoon aivan vierestä, kovasti päkättäen. Suomen kaunein lintu.

     Enontekiön vaakunassa on hopeinen naarasriekko sinisellä pohjalla. Miksikö naaras? Koska sillä on suu ja kynnet punaiset.

     Kolmessa pohjoisimmassa kunnassa on riekonpyytäminen ansoilla sallittua. Nuorempana harrastin sitä itsekin. Hämärästä hämärään kestivät reissut joskus. Varsinkin tuiskun jälkeen. Ansat oli pidettävä kunnossa. Muuten riekko meni veräjästä läpi. Joillakin pyytäjillä saattoi parhaimpina talvina olla 700-800 ansaa pyynnissä. Nykyään ansalla pyytää enää vain harva.

     Metsästäjät ympäri maata tulevat riekonpyyntiin vuodesta toiseen. Komeat maisemat ja avarassa maastossa koiralla pyynti, on erilainen kokemus tiheissä metsissä liikumaan tottuneille. Sävähdyttää se tosin paikallistakin pyytäjää.

     Viime syksynä kävin itsekin pitkästä aikaa niitä pyytämässä. Mietin milloin kävin edellisen kerran. Rehellisesti sanottuna en muista, milloin olen viimeksi ampunut riekon. Nykyisin tyydyn kuvaamaan ja katselemaan niitä. Mutta jokainen kohtaaminen saa aina hyvälle mielelle.



     "Met kävelimmä kaverin kans tunturista kotija päin. Soli sumunen aamu. Semmonen oikhen riekon näkönen ilima. Yhessä kohtaa polkua mie sanoin sille, että käveleppä sie tuohon joen ranthan ja laita kahvi tulele. Mulle tuli semmonen aavistus, että tässä on ny jotaki. Kaveri lähti siittä sitte kävelhen ja mie laskin repun selästä. Vaisto käski lähteä hiljaa menhen vasemale.

     Mie kerkisin kävellä parikytä metriä ja hoksasin maassa pikkusen valkosen höyhenen. Sei ollu ko korkeinthan sentin puolitoista pitkä. Otin sen käthen ja samala kuulin hiljasta kotkotusta risukosta. Parinkymmenen metrin päässä näky riekko kahen penshan välissä. Ja oli se pojat iso! Soli melkhein koppelon kokonen. Nostin ashen poskele, tähtäsin ja laukasin. Sinne keikahti. Siittä lähti vielä neljä muutaki lenthon. Lähin hakhen sitä lintua ja ko tulin vierhen, niin selvis, miksi soli niin iso. Siinä makas kaks riekkoa kuolhena perätysten. Päät oli olhe jotenki sopivasti kohakkain, etten nähny ko yhen. Ei se mithän. Otin suolet pois ja pakkasin rephun ja lähin tyytyväisenä kävelhen kaverin perhän."

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Pöyrisjärven perällä













"-Haas lähemä käymhän Pöyriksellä?
-Miksi?
-Seku vain. Ko on niin komea keliki.Otama onget mukhan.
-Tulleekhan sieltä mithän, ko on niin lämmintäki.
-Sitte sen näkkee. On sielä soma seku käyvväkki.
-No, lähemä sitte käymhän.

     Niin met siittä sitte hurhautimma Näkkälhän, puotima mönkijän kyytistä, kaaristimma kamhphet kyythin ja lähimä ajelhen Pöyrisjärveä kohi. Parin kilometrin jälkhen, polula oli riekkopoikue. Yheksän lintua. Soma, ko näkkyy olevan riekkokantaki kasuamassa. Otin muutaman kuvan ja jatkoima matkaa.

     Viihmein alko Pöyrisjärvi näkyhmän. Hyvä soli ajjaa. Jänkäkki aivan kuivana. Kämpälä oli muutampi turisti varaustuvan puolela. Kuuma son ollu niiläki kävellä, mutta ei kuiten ole sääskistä kauheasti vaivaa, ko on ollu niin kuuma pitkhän.

     Met emmä olhe pitkhän siinä. Lähimä ajamhan ethenpäin. Ajastimma yhen pikku joen ranthan ja tehimä valkean. Keitimä kahvit ja söimä. Sitte oliki aika kokkeilla onkia. Kallaa kyllä oli, mutta ei net riethat olhe syöntipäälä. Ongen perässä uithin laiskasti. Kuuma tekkee. Koko päivän met kulutimma sielä ja juuri jonku pikku harrin saima. Kyllä niistä juuri kahele ruoka tuli. Mutta oli se soma reisu muuten käyvvä"


     Enontekiön tunnetuin järvi, Kilpisjärven jälkeen, lienee Pöyrisjärvi. Näkkälästä noin 18 kilometrin päässä sijaitseva iso, noin 15 neliökilometrin kokoinen"sisämeri" on kuuluisa mm. vaellusmaastoistaan ja lukuisista kalaisista joista ja järvistä. Riekkomaita ja hillasoita riittää myöskin runsaasti.  Pöyrisjärvi on tarjonnut ja tarjoaa edelleenkin paikallisille ihmisille elantoa kalastuksesta ja metsästyksestä.

     Luontomatkailu on saanut jalansijaa mukavasti nykyään ja tosi harvoin sattuu sellainen reissu Pöyrikselle, että ei näkisi vaeltajia. Myös maastopyöräilijät ovat löytäneet alueen. Eikä sillä, kyllä siellä lääniä piisaa kaikille liikkujille.








lauantai 1. helmikuuta 2020

"Haas son somempi niin? No, suittaa ollakki."

     "Äläski sitte värkki! Mie kattoin ko korri tohotti kohi. Mie rukatin sieppaamhan äijjin vanhan nalkun ja otin ja losahutin. Ja ei suinkhan - meni mätö siutti."

     Oletteko huomanneet, kuinka rikas meidän murre oikeasti on? Pystymme kertomaan kokonaisia pieniä tarinoita, ilman, että siitä saa muualta poissa olevat selvää. Esimerkiksi linnuista löytyy monia outoja siivekkäitä. Samoin maastoon liittyviä sanoja on todella runsaasti. Sanoja ja sanontoja on paljon ja niitä kannattaa käyttää niin useasti kuin voi. Murretta ei valitettavasti opeteta koulussa. Se säilyy ainoastaan puheessa sukupolvelta toiselle. Jotkut ovat onneksi myös kirjoittaneet niitä ylös.

     Tämänkin blogin voisi kirjoittaa murteella, mutta sen täydellinen ymmärtäminen onnistuisi ainoastaan tämän perän ihmisiltä. Mutta välillä käytän sitä, että olisi mielenkiintoisempi lukea. Kuntamme on niin laaja, että sen sisälläkin murresanasto muuttuu hieman. Pohjois- ja itäpuolella murteessa on enemmän sanoja saamenkielestä ja etelä- ja länsisuunnalla ruotsinkielestä, mutta siltikin krannit ja väärtit ymmärtävät hyvin toisiansa.

"Otamapa nyt sitte itteä niskasta kiini ja piämä huolen, ettei meijjän läpit pääse unehuttamhan meijjän murretta, ko son rohki iso vahinko, jos se pääsee häviämhän."

 Jouttenia elikkä joukhaisia jokisulassa.
Net tullee ensimäisten joukossa kevhälä.
                                                           
                       






Tohtaja on hyvä sukaltamhan.
Tämän mie sautoin yhessä jokiruvossa kurpomasta.

                                                                   


                                                             


Tirro. Son sama ko tiijakka.
Rohki vihanen, ko erehyt pesäle. Se tullee pääle.

Ne ovat saapuneet.

       "Ei tarttenu ennää tehä halkoja yksin. Kesästä nauttiminen loppu. Tai oikeasthan väheni. Lämmin keli ja vesisathet teki tehtävän...