"Täälä taasen. Hirvipassissa meinaan. Jännästi sitä näkkyy tutukki paikat ouvoilta ko kulkee sumussa. Välilä alkaa miettimhän, että onkhan sitä oikeassa paikkaa. Välhin tullee tuttu juurakko taikka puu vasthan. Siittä tietää, että oikejhan suunthan on kulkemassa, mutta vähän aijjan päästä, alkaa taas eppäilyttämhän, että olenkhan mie menossa sittekhän oikejhan suunthan.
Pashin kuiteski viimeinki löysin. Ilmotus muile ja polttopuun hakhun. Juurakon tyvhen valkea ja kohta alko mukavasti lämmittämhän. Vielä pistin makkaran paistumhan ja aloin kattelemhan ympärille.
Siinä kivelä istuessa, alko vähä eppäilyttämhän koko saalhin saanti. Näkyvyyttä oli semmonen 50 metriä joka suunthan. Hirven pittää kyllä sylhin juossa, jos meinas, että pääsee ampumhan.
Puolen päivän aikhoin sumu sitte hälveni pikkusen. Näki jo sata metriä. Äläppä huoli, kyllä se tästä tokenee, mutta mitä vielä. Ei sollu ko hetken, niin taas istuthin valkoset seinät ympärilä. Eikä se siittä paljoa kummenu koko päivänä.
Oli se kuiteski soma istua valkeala ja nauttia luonnon rauhasta. Saipa olla mettässä ja kuntoa kohottaa samala. Vaikka oli semmonen murkku, että kuukkelikhan osanhe tulla valkeale moikkaamhan. Kuuluit kyllä lentävän ympärilä, muttei nähne minua.
Kerran mie juttelin naapurin rouvvan kansa hirvihommista ja kerroin ko eellispäivänä olin kävelly viis kilometriä mettälä. Se tokas siihen, että vähäpä sie kuljet ko hänki kävelee pitempiä lenkkejä. Tuumasin vain, että niin sie varhman tehekki, mutta sie kuljekki asfaltilla. Sie saat pistellä kuiten viistoista kilometriä, eikä varhman vieläkhän pärjää. Soli semmonen, joka ei ruukanu kulkea mettässä. Haastoin seuraavala kerrala mukhan, mutta ei aikonu lähteä.
Mutta ny häätyy lopettaa. Koira haukkuu eessäkäsin. Turvallista syksyn jatkoa. Punasta pääle!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti