maanantai 29. maaliskuuta 2021

Hetta - Pallas

      "Molen parhin kerthan kävelly tuon Pallaksen välin. Molemin käsin. Tehny melko paljo lyhkäsempiäki reisuja sielä. Kieltämättä komeat on maisemat. Sielä ihminen tuntee ittensä pieneksi.

     Ei sole mikhän ihme, että turistit sielä tykkäävät kulkea. On se sen verran ainutlaatusta. Kuitenki sitä itte kaipaa muutaki ko pelkkää kävelyä. Sielä ei oikhen pysty ees kalastamhankhan. Toisekshen, sielä on kohta liikaa tunkua. Välilä tuntuu ettei sekhan mahu..."

Aloitimme vaelluksen Mustavaaran tien päästä. Ensimmäinen
(tai viimeinen) mahdollisuus yöpyä on Pyhäkeron autiotuvalla.

     Hetta-Pallas lienee maamme tunnetuin ja suosituin vaellusreitti. 55 km pitkä reitti kulkee tunturimaastossa ja korkeiden huippujen päältä avautuu upeat maisemat. Reitti on kohtuullisen helppokulkuista, mutta sinne ei kuitenkaan kannata lähteä huonoilla varusteilla. Sää saattaa muuttua nopeasti lämpimästä t-paita-kelistä pistävään räntäsateeseen. Avoin tunturimaasto ei tarjoa kunnollista suojaa. Autiotupia on useita, mutta niiden välillä ei ole edes taukopaikkoja. Siksi oma teltta kannattaa olla mukana. Toisekseen autiotuvat saattavat olla täynnä kulkijoita.

Kapustarintoja ja pikkukuoveja oli tunturissa paljon.

Alhaalla Sioskuru. Polku näkyy kauas
avarassa maastossa.

Ensimmäisen yön vietimme teltassa Pahakurun 
autiotuvan pihalla.

     Tärkeää on myös muistaa varata kunnolla juomista mukaan, varsinkin kesän kuumilla keleillä. Vesipisteitä löytyy toki tupien läheisyydestä, mutta niiden välillä vesipaikat ovat vähissä. Puroista voi huoletta juoda, kunhan muistaa ottaa vettä aina polun yläpuolelta ja vähän kauempaa. Kaltioita löytyy reitin varrella, lähellä polkua, ainoastaan Lumikeron veräjän läheltä, Pallaksen puolelta aitaa. Tottumaton ei sitä kuitenkaan huomaa.

Toisen yön olimme Nammalakurun uudessa autiotuvassa.

Näissä maisemissa kelpaa kulkea.

     Avoimet tunturit tarjoavat komeiden maisemien lisäksi harvinaisempia tuttavuuksia, ainakin lintujen ystäville. Ylväästi kaarteleva kotka tai kimeästi viheltävä piekana sävähdyttävät aina, vaikka niitä paikallisena näkeekin melko usein. Ylhäällä kivirakoissa saattaa tavata kiirunan ja matalammilla jänkäalueilla tunturikihun ja punakuirin.

Tunturikihu on aina yhtä majesteettinen kohdattaessa.

     Mielenkiintoisin havainto omalla vaelluksella oli polun viereen pesänsä tehnyt keräkurmitsa, joka kulkijoita pelkäämättä hautoi muniaan liikkumattomana. Täytyy myöntää, että sillä on todella hyvä suojaväri, kun kaikki kävelivät sen ohitse, näkemättä sitä ollenkaan.

 

Missä lintu?

     Metsämaastoon ja betonilähiöön tottuneille, saattaa seudun avoimuus olla pienoinen järkytys, mutta reittiä kannattaa kokeilla. Mutta ensin pieni varoituksen sana - lapinhulluus on helposti tarttuva tauti...

Sadekuuro kasteli ennen Pallasta. Sää muuttuu nopeasti,
joten kannattaa varautua hyvissä ajoin.

Tässä vaiheessa oli melkoinen voittajafiilis.



     

     


     

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Marianpäivät 2.0

      "Son taas vuosi vierähtäny. Oli niin komea ilma, että ajastin seku kattelemhan mitä Marianpäivile oikhen kuuluu. Kovin oli hiljasta. Kaks kauppiasta oli kylälä. Vaikka eihän net Marianmarkkinat oikeasthan olhe. Oli siltikki soma nähä vähä muutaki elämää.

     Oli siinä jokunen kyläläinen kattelemassa kojujen valikoimaa. Mutta tuskin pojat kovin kovasti on saanhe kauppaa aikaseksi. Toivottavasti kuiteski sen verran, että kannatti tulla. Paikalisista käsityöntekijöistäkhän ei kukhan ollu laittanu myyntitelttaa. No sen ymmärtää ku täälä ole turistejakhan ko juuri joku.

     Häyvvymä nyt oikhen kovasti piettää peukkuja, että saisima äkkiä net rokothet ja ens vuona sitte voisima kulkea oikeasti Marianpäivätorila ja nähä väärtejä. Ei sitä kukhan jaksa koko aikaa istua kotona ja mettittyä. Nämät tapahtumat on muutenki katoavvaa kansanperinettä. Marianpäiviäki on vietetty herra ties kuinka kauvvan. Harmi vain ko näyttää siltä, että meiltä meinaa kuivettua kaikki tapahtumat muuteski. Ei pelkästhän koronan takia."

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Miksi Enontekiöllä on niin hyvä ellää?


     Multon monta kertaa kysytty, miks täälä syrjäseuvvula kannattaa oikhen asua. Vaikka molemaki täälä Jumalan selän takana, kauppoja on vähäsen ja palvelukki harvassa, niiton olemassa monta muuta hyvvää syytä asua justhinsa täälä Enontekiöllä.  

    Pinta-alalthan meijjän kunta on Suomen kolmaneksi suurin. Silti asukhaita on alle kakstuhatta. Kylät on sijoittunhe enimmäkshen isompien teitten varsile. Väljyys ja rauhalisuus onkin yks syy.

    Rauhalisuuen lisäksi myöski kiireettömmyys on tärkeä asia mulle. Kaupungeissa ja isomissa asutuskeskuksissa kiire tullee joka paikassa vasthan. Kellon mukhan eläminen on liijjan stressaavaa Lapin asukille.


     Suurin syy ittelä on kuitenki luonto. Silmänkantamattomhin levittäytyvä erämaa, jokihnen ja järvinhen, antaa mahollisuuen rauhottua. Lisäksi met saamma osan elannosta ja ruuasta luonnosta. Erilaiset luononajat tarjoavat vaihtelua ja kokemuksia jokhaisele, joka sitä ossaa ottaa vasthan.

     Näitten eelä mainittujen suureellisten syitten lisäksi, ei kuitenkhan saa unohtaa pienempiä, arkisia asiojita. Paikaliset ihmiset muodostavat lujan pohjan meijjän kunnale. Täkäläiset asukhat ovat puheliaita, ilosia ja persoonallisia. Ilman heitä olis paljon tylsempi asua täälä."






maanantai 8. maaliskuuta 2021

Lapinhulluus

 


     "Son kuulkaa semmonen homma, että jos kerran eksyy Laphin, niin sitä saattaa tulla pörröksi lopun ikkää. Son tuo lapinhulluus semmonen tauti, ettei siittä meinaa parantua oikhen koskhan.

     Ensin sie käväset seku kattomassa, mikä son se ihmeelinen paikka, mistä kaikki puhhuu. Ylhensäkki son kesälä. Samala reisula käyt Jäämertaki kattomassa ko kerran olet jo tänne asti päässy. Yöttömän yön koet samala ja ihmettelet kuinka net oikhen pystyy täälä nukkumham, ko aurinko ei laske ollenkhan. 

     Ko olet käyny kerran, sie alat kohta suunittelemhan jo seuraavaa reisua. Mietit, että oliskhan se paljo mainostettu ruska minkälainen? No, sie lähet kathon. 

     Kovasti net väärtit kehhuu, kuinka soma sielon kevhälä hiihellä. Varsinki ko sattuu hyvät hankikelit. Ja taasen sie lähet käymhän pohjosessa. 

     Täälä sie sitte kuulet pilkkiviikosta, kaks kallaa-kisasta ja rauvvun yöpilkistä. No, häätyhän neki ilman muuta kokea. Ja sitte se kesä tullee ja taasen pittää lähteä. Kalastamhan ja vaeltamhan veri vettää. Kesän lopula vielä talvihillat kerätä ja ruskaki on taas sopivasti siinä hollila.

     Äläski sitte värkki. Riekonpyyntihän se meinas kokohnan unehtua. Tunturissa on soma kävelä hienoissa maisemissa ja ihhaila ko koira toimii ko singeri ja hakkee sulle riekot valhmiiksi. Illala sitte herkuttelet pannula paistetulla riekontäkälä.

     Mutta eihän sole mikhän lapinkävijä, joka ei ole kaamosta ja tietenki taihvanvalkeita kokenu. Häytyyhän sitä revontulet nähä. Ja taasen sullon hyvä syy tulla käymhän meitä kattomassa.

     Mutta äläppä huoli. Seuraava askel onki sitte jo vaarhalisempi. Sie alat haaveilhen, että olispa soma, ko löytäis vähäksi aikaa töitä täältä. Joskus käypii tuuri ja hommia löytyyki. Ja sitte saattaa käyvvä niin onnettomasti, että jos solet sinkkuna tullu, niin eikö joku paikalinen hurmaa ja sonki sitte menoa. Mie tiijjän monta, jokka on sen kohtalon kokenu. mutta harva sitä on kylläki katunu. Ylhensäkki hyvin ouvvat tyytyväisiä.

    Semmosta mie vain ny vaihtheksi mietiskelin. Että kannattaa kahestikki miettiä, uskaltaako tänne Laphin tulla. Siinä saattaa hoksaamatta käyvvä, että sielu riutuu niin kauvvan, että kohta sitä on pakko lähteä parantamhan käkkyräkoijjujen valtakunthan, tunturituulten ahvottamaksi.

     Ja jos oikeasti niin onnettomasti pääsee käymhän, niin ei muuta ko syvämmellisesti tervetuloa. Kyllä tänne Enontekijölle mahtuu asumhan."

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Skaimmadas


      -"Siinä se viimhein on, kyllä sitä saiki ajjaa. Mönkijhän tuli kilometrejä melkosesti. Ja vähä joutu vielä kävelhenki. Mutta ei juuri kehtaa naapurin puolele mönkijälä ajjaa." 

     Laskin rinkan selästä ja istuin jäkälikköön. Pitkään olin suunnitellut kalareissua norjan puolelle. Nelisen tuntia kesti kyyti mönkijällä ja kymmenen kilometrin kävelyn jälkeen, olin viimeinkin tullut perille. Iso järvi, tuntureitten keskellä, aukeni eteeni. Tässä olisi tarkoitus viettää pari seuraavaa päivää. Isojen taimenien perään olen lähtenyt. Järvestä lähtevät pienet purot, syvine lompoloineen, takaisivat kyllä paljon mielenkiintoista tekemistä.

     Tunturikoivu paloi nuotiossa iloisesti ja pian lounas oli valmis. Kaadoin nokipannusta kahvin kuksaan jäähtymään ja katselin järvelle. Mielessäni suunnittelin, kuinka alan testaamaan, ovatko kalat syönnilä. Huomioni kiinnitti, kuinka muuten tyvenen järven keskellä, alkoi vesi liikehtimään. Aivan kuin iso kalaparvi olisi uinut pinnalla ympyrää. Näky oli todella erikoinen. Väreilyä kesti ehkä minuutin ja sitten järvi tyyntyi. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

     Jokin näyssä sai minut tuntemaan oloni levottomaksi. Paljon olen tuntureilla kokenut, mutta tällaista en ollut koskaan nähnyt. Silti en ylläty kovinkaan herkästi, olenhan keskellä maahisten valtakuntaa. Lapinmaa on täynnä mystiikkaa.

     Iltaruskossa mietin, lähdenkö kiertämään järveä. Matkaa tulisi kolme, ehkä neljä kilometriä. Monta ojaa ja pientä jokea pitäisi ylittää. Loppukesän aurinko näkyisi vielä jonkin aikaa ja hämärää hetkeä kestäisi pari tuntia. Mutta syökö kala pimeällä? Olisiko parempi keskittyä lähimmän pienen joen kalastamiseen ja kiertää järvi päivänvalon aikaan? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui järkevimmältä. Olihan paikka uusi tuttavuus. Siihen kannattaa tutustua päivänvalon aikana. 

     Kasaan vapani. Vanha avokelani pääsee taas näyttämään luotettavuutensa. Siiman päähän laitan messingin värisen vilkun. Siitä on tullut luottopelini vuosien saatossa. Astelen järven rantaan. Sorapohjaa näkyy parin metrin matkalta ja sitten se katosi jyrkästi pimeyteen. Taitaa olla syvä järvi. 

     Heitän lipan kauas järveen ja annan sen vajota rauhassa. Aloitan hitaan kelauksen. Lippa ilmestyy syvyyksistä. Toinen heitto. Annan vieheen vajota vielä pitempään ja aloitan jälleen kelaamisen. Samassa tunnen pienen tärpin. Ei pysynyt. Kävi vain kokeilemassa. 

-"Äläppä huoli. Kyllä tässä kallaa tuntuu olevan."

     Kävelen hämärtyvässä illassa pienen puron suulle. Kartan mukaan siinä on leveämpiä suvantoja, joissa luulisi taimenien lymyävän. Niitä lähden nyt kokeilemaan. Hetken mielijohteesta heitän vielä vilkun järveen, jos vaikka sattuisi iltapalan saamaan. Vilkku vajosi hitaasti kohti pohjaa. Kuinkahan syvää tässä lieneekään? Kierrän kammesta ja viehe lähtee rullaamaan minua kohti. Tunnen taas hennon nykäisyn. On siellä elämää, ehdin ajatella, ennen kuin valtava kiskaisu melkein lennättää vavan käsistäni. 

     Ehdin hädin tuskin tarrata vavasta kunnolla kiinni. Vapa taipuu ja siimaa juoksee rullalta. Kiristän hieman jarrua ja aloitan varovaisen pumppauksen. Hitaasti saan kelattua siimaa takaisin. Jotain todella suurta tuntuu olevan kiinni. Tiesin kyllä näistä järvistä saadun suuria kaloja, mutta tämä yksilö tuntui käsittämättömältä. Saamani kymppikiloiset hauetkin tuntuivat todella pieniltä tähän verrattuna. Aivan kuin olisin uppotukkia yrittänyt saada ylös. 

     Vedän varovasti vapaa ylöspäin ja kelaan. Siiman päässä oleva isomus ei tee äkkinäisiä liikkeitä. Vastenhakoisesti se nousee kohti pintaa. Viimein alan näkemään syvyyksistä nousevan jotain . Valtava kullalle kimaltava hahmo ilmestyy hiljalleen mustasta vedestä. Katselen sitä suu auki. Eihän noin isoa kalaa näillä vesillä voi edes olla.

-"Ei jumaliste, ei voi olla totta!", kiroan ääneen. 

Vapa taipuu alaspäin ja samassa kala potkaisee lujaa. Vesi pärskähtää järvessä ja lennän selälleni , kun siima yhtäkkiä löysää. 

-"Ei helketti, pääsi karkhun!". 

     Kompuroin ylös rantakivillä. Katselen viehettä. Siima ei ainakaan katkennut. Vilkun kolmesta koukusta, kaksi on katkennut. Mikä ihme sielä oli kiinni? Mitään noin suurta en ollut koskaan nähnyt näillä vesillä. Merellä olisin ymmärtänyt, mutta ylhäällä tunturijärvellä. Viimeisenä näköhavaintonani olin näkevinäni poronsarvet kalan päässä.

     Mieleeni tulivat vanhojen ihmisten muistelemat  tarinat kalojen vanhimmista. Oliko siiman päässä ollut Skaimmadas? Kylmät väreet kulkevat selässäni. Usva nousi järvenselälle pimenevässä illassa. Taitaisi olla parasta lopettaa pyynti tähän ja asettua yöpuulle. Teltan pstyttäisin kyllä kauemmaksi järvestä.

-"Antheksi, ei ollut tarkotus sinua pyytää. Toivottavasti et suuttunu, vedenhaltija.", sanoin ääneen sysimustan veden äärellä. 

     Heitän rinkan selkään ja lähden kävelemään rannasta kauemmaksi. Ylempänä kuivalla maalla lienee turvallisempi nukkua.

-"Tätä kalajuttua ei varhman kukhan usko, ko kerron.", mietin kävellessäni. "Mitäkhän huominen tuopii tulleshan?"


      Herään aamulla sinirinnan lauluun. Linnun uskomattoman kaunis liverrys kuuluu aivan teltan vierestä. Aurinko paistaa lämpimästi ja eilisiltainen kokemus tuntuu kuin unelta. Kömmin ulos teltasta ja nostan katseeni järvelle. Leppoisa tuulenvire aaltoilee veden pinnalla. 

     Kävelen hiljaa järven rantaan. Kaivan kuksalla vettä kahvipannuun. Ilmeisesti olen saapunut saivojärvelle, joten vettä ei sovi ottaa pannulla suoraan. Samoin meteliä ei kestä pitää. Muuten kalat pakenevat järven pohjassa olevasta reiästä toiseen maailmaan. Näin äiji oli minua eläessään neuvonut. Järven vesi näytti edelleen mustalta vaikka aurinko paistoi. Olisi tosiaan mukava tietää kuinka syvä tämä järvi onkaan.

     Aamukahvin jälkeen laitan vavan taas pyyntikuntoon. Vääntyneen lipan pistän rasiaan muistoksi. En oikaise koukkuja siitä. On sentään jotain todistusaineistoa muille näyttää. Lähden kävelemään eilistä ojaa kohden. Aloitan pyytämisen siitä. Oja ei ole kuin ehkä metrin leveä, mutta siinä on vähän väliä syvempiä kuoppia. Hiivin kyyryssä ja tömistelemättä ensimmäisen lampareen luo. Oja on leventynyt muutaman metrin levyiseksi ja noin metrin syvyiseksi suvannoksi. Hiekkapohjaa vasten näen taimenen uiskentelevan ympäriinsä. Ehkä noin 300 grammaa, mietin mielessäni. Juuri passeli tikunnokassa paistettavaksi. 

     Varovasti heitän vilkun lampareen toiselle reunalle ja alan veivata. Lippa pyörii kalan kuonon edestä, mutta se ei reagoi mitenkään. Sama toistuu useamman kerran. Kuin noiduttuna, taimen ei ole näkevinäänkään viehettä. Mieleeni iskee epäilys, että taisin illalla suututtaa vedenhaltijan ja nyt se on taikonut minulta vieheet näkymättömiin.

     Jatkan kulkua alavirtaan. Kapeissa koskissa ei kannata edes yrittää. Vettä niissä tuskin on nilkkaan asti. Virta hiljenee jälleen ja uusi suvanto alkaa. Vaaleaa pohjaa vasten näen jälleen taimenen uivan paikallaan. Tämä taitaa olla vielä isompi kuin edellisessä kuopassa. Varovasti hiivin lähemmäksi, pysähdyn pienen pensaan taakse ja heitän vilkun veteen. Viehe alkaa pyörimään ja menee kalan edestä. Ei minkäänlaista reaktiota. Astun esiin pensaan takaa. Näkyy vain pölähdys hiekkapohjalla, kun taimen katoaa salamana törmän alle.

     Koluan koko päivän järvestä lähteviä pieniä puroja. Kalaa kyllä on, mutta se ei ollut syönnillä. Yksikään ei ollut näkevinäänkään vieheitäni. Vedenhaltija oli selvästi suuttunut pyydystysyrityksestä. Se ei kylläkään ollut tarkoitus. Asialle ei voi enää mitään. Illalla palaan väsyneenä ja tyhjin käsin teltalle. Huomenna pitäisi lähteä kävelemään takaisin mönkijälle ja ajaa kotiin. Arki koittaa taas.

     Sinirinta herättää minut taas aamulla liverryksellään. Kaunista kuultavaa. Vähän lohtua muuten tyhjälle reissulle. Teen tulet ja haen pannuun vettä. Aamuauringossa järvi näyttää jotenkin rauhalliselta, kuin siinä aiemmin ollut uhkaava tunne olisi poissa. Laitan pannun keittistangon nokkaan lämpinemään ja syön aamupalan, Kahvia nauttiessani, päätän vielä kerran kokeilla onkia järvestä. Tuskin skaimmadas enää ottaa vieheeseen.

     Virveli kädessä kävelen rantaan. Heitän vilkun pitkälle ja annan sen upota. Käännän kammesta ja saman tien tunnen, kuinka jokin tarttuu vilkkuun kiinni ja jarru alkaa huutamaan. Siimaa juoksee puolasta ja kiristän jarrua hieman. Siiman päässä on jotain isoa kiinni. Ei kuitenkaan niin suurta kuin tuloiltana. Kala säntäilee edestakaisin ja yrittää päästä irti. Hiljakseen pumppaan sitä ylöspäin syvyyksistä. Lopulta pimeydestä alkaa näkymään vaalea hahmo. Taimen se on ja iso. Kala syöksyy pintaa kohden ja hyppää ilmaan, ravistellen vilkkua irti suustaan. Pidän siiman niin tiukalla kuin vain voin.

     Lyhyen kamppailun jälkeen kala viimein väsyy ja vedän sen rantaan. Kopautan taimenta kivellä päähän ja verestän sen samantien. Taistelun jännitys laukeaa hiljakseen ja katselen kultakylkistä pilkukasta kalaa ihaillen.

-"Varhman lähemmäs kolme kiloa tuo häätyy painaa.", tuumin mielessäni. Perattuani kalan, käännyn katselemaan järvelle.

-"Kiitos ja antheksi!", sanon ääneen.

     Nostan taimenen rantakiveltä ja lähden kävelemään kohti leiriä. Enempää en tarvitse tällä reissulla. Teltalla suolaan kalan hyvin. Puran leirin ja pakkaan rinkkani. Kalan paino tuntuu repussa, kun nostan sen selkääni. Kotimatka alkaa. Heilautan järvelle kättä hyvästiksi ja huudahdan,

-"Kiitos kaikesta! Varhman näemä vielä joskus!"

     Lähden kävelemään kohti mönkijää. Muutaman askeleen jälkeen katson vielä kerran taakseni. Tyvenellä järvenselällä näkyy jälleen pyörre. 


Ne ovat saapuneet.

       "Ei tarttenu ennää tehä halkoja yksin. Kesästä nauttiminen loppu. Tai oikeasthan väheni. Lämmin keli ja vesisathet teki tehtävän...