Revontulten takana tähdet.

 

     Pysäytin auton. Olen ajamassa takaisin kotiin työreissulta. Päivän valoisuus on vaihtunut yön rauhalliseen pimeyteen. Taivaalla leimuavat jälleen revontulet. Harsomaisina, himmeinä, välillä kirkastuen, juoksevat pitkin taivaankantta.

     Väsyneen kulkijan mieli virkistyy. Täyttyy ilolla. Saan jälleen ihailla upeaa luonnonnäytelmää. Näihin ei koskaan kyllästy.

     Vihreä vyö laukkaa taivaalla kiemurrellen kuin käärme. Välillä nopeasti, välillä hiljaa, kuin vetääkseen henkeä, että kohta taas mennään.

     Katselen siinä hiljaa, mitään ajattelematta. Olen vain ja nautin hetkestä. Imen itseeni revontulten energiaa, ruokin sieluani, etuoikettuna, koska saan asua täällä. Maailman parhaassa paikassa.

     Tuliketun kipinöistä syntyvät taivaanvalkeat ja siellä, revontulten takana, tuikkivat tähdet.

Äläppä juo tyhjänä!

 

     "Älä juo tyhjänä! Mie kaajan lissää. Et sie vielä lähe, ko mie keitän kahvit ensin!

     Kuulostaako tutulta. Mie tässä yks päivä mietiskelin taas vaihtheeksi kaiken maaliman asijoita ja tuli väärtin kans puhheeksi, ko nykyhjän ei ennää kylästellä niinku ennen. Soitelhan kyllä ja viestejä laitethan. Ennenvanhhan istuthin iltakauvvet muitten kyläläisten tykönä ja lähethin vartavasten kylästelemhän kauvemaksikki.

     Met siinä pohima ishon äänhen, että tuo kylästelykulttuuri on jäämässä unholhan vanhan polven matkassa. Oikeasthan se kyllä tuntuu olevan tämä meijjän sukupolvi, joka ei paljoa ruukaa liikustella. Mettässä ja töissä niinki, mutta ei kylästele. Molen huomanu, että nuoriso on kohta vireämpi kylläilemhän kavereitten tykönä. Ja autolaki paljo enämpi liikkuvat.

     Entisaikhan oli enämpi hommia, mutta net tehthin valosan aikana. Illat sitte kattothin telkkaria ja olthin muutenki rennomin. Nykyhjän sitä kuljethan harrastuksissa, pelathan tietokonhela taikka näpräthän muuten kännykkää. Ei jää kauheasti aikaa seurustelhun.

     No, pistäppä vain tippumhan. Ei mulla nyt senthän niin hoppua ole, ettei kerkiä kahvistelemhan!"