Maahisten mailla

     Ilta hämärtyy syksyisessä tunturikoivikossa. Olen ollut liikkeellä aamupäivästä. Kova tuuli haittaa riekonpyyntiä. Lintuja kyllä on, mutta ne ovat melko arkoja. Koko päivänä on tullut vastaan vain yksi mahdollisuus ampua ja senkin tietenkin onnistuin tärvelemään. Oma vika. Koira seisoi hienosti, mutta isäntä ei nähnyt tilannetta ajoissa. Taitaa olla iltapalaksi tiedoksi makkaraa riekontäkän sijaan.

     Löysimme koiran kanssa päivän aikana useamman poikueen. Laskin lintuja olleen kolmisenkymmentä. Aika hyvin silti. Tuntuu, että riekonpyytäjiä on paljon vähemmän kuin edellisvuonna. Ainakaan autoja ei ole tien varsilla parkissa montaakaan. Ei yhtään haittaa vaikka välillä saavat linnut olla rauhassa.

     Kävelen tunturin laitaa harvassa koivikossa. Koira käyskentelee edellä, ilmaa haistellen. Nuoresta iästään huolimatta, siitä on kasvanut hyvä vainukoira. Se löytää riekot hyvin ja osaa tiedottaa. Vesilintujakin se hakee mielellään. Sopiva kaveri mettälle.

     Muistelen vanhoja pyyntireissuja näillä main, kun huomaan koiran pysähtyneen. Se selvästi haistaa jotain. Asento paljastaa, että riekkoja on lähellä. 

     Nostan haulikon olkapäälleni. Nyt valppaana. Koira tuijottaa suoraan koivupensasta kohti. Matkaa siihen on kymmenisen metriä. Yritän tähyillä risujen sekaan. Mitään ei näy. Riekot ovat kuitenkin jo niin valkoisia, että ne kyllä erottuvat maastosta. Puskassa on varmaan ollut vastikään lintuja ja koira haistaa niiden jäljet.

     Katselen aikani maastoa ja lasken aseen alas. Lähden kävelemään ja kutsun koiran pois. Se vilkaisee minua ja jatkaa risukkoon tuijottamista. Huudahtan uudestaan, mutta koira pälyilee vuoroin minua ja puskaa. 

     Astelen mettäkaverini viereen ja taputan sitä selkään. "Ei sielä mithän ole, vanhoja haijjuja vain seisot. Lähemä ethenpäin, ennenku pimeä sauttaa.", sanon sille. Koira vilkaisee taas minua ja jatkaa vakaasti seisomista.

     Katson uudestaan koivupensasta. Se on tyhjä. En näe siellä mitään. Kierrän pensaan ympäri. Täytyy olla todella kylmähermoinen lintu, jos pysyy noin hyvin piilossa. Lähimaastossakaan ei näy mitään. Koiran käytös on todella kummallista. 

     Kävelen sen viereen ja käsken seuraamaan. Koira lähtee vastahakoisesti perääni, vilkuillen puskaan päin. Emme päässeet montaakaan askelta, kun puoliksi valkoinen lintu pyrähtää lentoon koivun tyveltä, päkättäen ivallisesti.

     Pyörähdän salaman nopeasti ympäri ja vedän aseen poskelle. Riekko lentää kuitenkin pensaan takana ja jätän ampumatta. En halua tehdä haavakoita. Kyllä parempia paikkoja tulee. 

     Lintu lennähtää parikymmentä metriä ja istahtaa uudestaan puskan juurelle. Nyt näen itsekkin mihin se meni. Koira lähtee perään ja ottaa uuden seisonnan. Turhaan epäilin sen kykyjä. Olisi pitänyt uskoa.

      Varovasti lähestyn pensasta ase valmiina. Tähyilen lintua risupuskan seasta. En näe sitä, mutta pakosti se siinä jossain on. Näinhän selvästi kun se istahti siihen. Seuraavaan pensaaseen on pitkä väli ja olisin kyllä nähnyt sen juoksevan pakoon. Hiivin pensasta kohti, ase valmiina. Vaikka kuinka yritän katsoa, en näe lintua.

    Ihmeellistä. Selvästi näin sen laskeutuvan tähän paikkaan. Lähden kiertämään pensasta ympäri. Puska on tyhjä. Astelen aivan viereen ja tutkin koivujen tyvet. Mitään ei näy. Mihin se lintu oikein katosi?

     Kutsun koiran tutkimaan paikan. Se pyörii ympäri pensasta ja nuuhkii. Se tuntuu olevan yhtä ihmeissään kuin minäkin. Tiedän riekon olevan mestari naamioitumaan, mutta en tiennyt niiden osaavan taikoa itsensä näkymättömiin. Kutsuin koiraa ja lähdin jatkamaan matkaani. Pyyntikaverini lähti seuraamaan minua vastentahtoisesti. Sitä selvästi häiritsi jokin.

     Muutaman askeleen päästä katsoin taakseni, seurasiko koira minua. Se jolkutteli perässä. Huomioni kiinnittyi jälleen koivupensaaseen. Risujen seasta ilmestyi linnun pää. Aivan kuin riekko olisi noussut esiin maasta. Parin sekunnin päästä se pyrähti jälleen lentoon pilkallisesti nauraen.

     Koira pyörähti samassa ympäri ja lähti linnun perään. Riekko lennähti jälleen parikymmentä metriä ja juoksi pensaan taakse. Samalla lailla kuin äskenkin. "Olkhon, rievattu!"- ajattelin ja huusin koiralle: "Tule pois. Ei meijjän kannata maahisia jahata. Net vain kiusaa meitä. Lähemä kotia!"  

     Vastahakoisesti koira lähtee tulemaan. Se selvästi haluaa saada tuon linnun kiinni. Komennan sitä seuraamaan ja kävellessämme pois, se vilkuilee taakseen. "Anna olla. Kyllä met löyvvämä vielä oikeitaki riekkoja."

Jäätaidetta

      "Syksylä on soma kävellä ulkona ko alkaa olla pakkasia. Lätäköihin tullee jääkannet ja joet ja järvet alkaa jäätymhän. Jäät tekkee vaikka minkä näkösiä kuvoita. Ojien reunat jäätyy kans somasti. Mielikuvitusta käyttämälä sie löydät niistä välilä vaikka mitä. 

    Piäppä syksylä mielessä ko liikut ulkona. Saat ihastella luonnon omia taijjeteoksia."

Väärtiys

      "Tänhän onki taas ystävänpäivä. Muistelemma väärtejä, lähetämä viestiä, saatama soitahuttaakki. Jos sitä illala töitten jälkhen kävästäis jonku tykönä kahvilaki. Monela laila voima ilahuttaa. Ystävyyen voipii käsittää monela laila. Mulla ei ole ku kavereita, tuttuja ja outoja. Jokku jakkaa kaverikki vielä ystävhin. Mutta eikö net kaverit ole kaikki ystäviä?

     Noo. Oli miten oli. Pääasija, että niitä meilä kuiteski on. Ko ilman kavereita sitä tuntee ittensä välilä aika yksinäiseksi, jos ei ole pitkhän aikhan nähny kethän. Eikä sole sama, vaikka solet päivän ventovierhaitten kans, ko ei niitten kans pysty sillalaila oikhen henkeviä puhumhan. Varsinki nuitten ulkomaan elävien kans joutuu taaplaamhan sitä smooltookkia. Jokhaisen kans vieläpä erikshen samat asijat. Vähemästäki vässyy. Pittää oikhen karvareuhkaa nostaa niile, jokka sitä työksensä tekkee.

Väärtin kans on turvalista vaeltaa.

     Vaikka net sannoo, että suomalaiset on semmosta juroa kansaa, niin kyllä mie kuiten pijän, että ei täälä meilä kuiten mithän tuppisuitakhan olla. Monestikko sitä jääpii suusthan kiini ventovierhaittenki kans? Vai johtuukhan se siittä, ko meitä assuu täälä niin harvassa, että sitte ko oikean ihmisen näemä, meilä onki kauheasti asijaa. Ko nuot kuukkelit ja muut tiaset on niin huonot vastaamhan, ko niiltä jotaki kyssyy. Net ko saattavat olla ainoat elävät, mitä välilä näkkee päiväkaushin. Vaikka on se kyllä toishaalta hyväki, että saapii olla rauhassa. Ja jos oikhen alkaa yksinolo ahistamhan, niin sole ko nykässä lynksi käynthin ja ajjaa naapurhin.

Väärti on ko hiilos, joka lämmittää.

     Ei muuta ko oikhen hyvvää väärtinpäivää kaikile väärteile. Sekä omile, että Enontekiön väärteile! Hymmyilemmä taas ko törmäämä ja raatima lissää!

Jäljilä

  "Luonnonrauhaa? Sielä oli monta muutaki viipottajjaa ollu liikenthessä."