Seitarautuja

     ”Joko tet oletta valhmit?” Mikko kysyi, saavuttuaan kaverinsa Jarin pihalle. Jari seisoi portailla ja katseli kun Mika pakkasi reppuunsa viimeisiä tavaroita. ”Terve. Jo met olema valhmit. Senku nakkaama reput peräkophin ja lähemä puottamhan.” ”No lähemä sitte, ettei mene kovin myöhäshen. Kerkiämmä perile päivän aikana. Vaikka ei nyt vielä kovin pimeä tule.”

     Kaverukset lähtivät ajamaan autolla kapeaa hiekkatietä pitkin. Heidän tarkoituksenaan oli mennä kalastamaan rautuja eräälle tunturijärvelle, aivan Norjan rajan tuntumaan. Mika ja Mikko olivat jo vanhoja tunturinkävijöitä. Välillä heidän kalareissunsa olivat käyneet Norjan puoleisillakin vesillä. Jarille tämä oli ensimmäinen kerta kyseiselle järvelle kesäaikaan. Talvella hän kyllä oli ollut kelkalla mukana, kun kyläläiset olivat käyneet siellä pilkillä. Hän oli muuttanut kylään vasta edellisenä kesänä, joten hänellä oli vielä paljon nähtävää.

     Parin tunnin ajomatkan jälkeen Mikko pysäytti auton parkkipaikalle. Kolmikko asetteli rinkat selkäänsä ja niin matka kohti tunturirautuja viimein alkoi. Ilma oli matkantekoon liiankin lämmin. Olihan heinäkuun puoliväli ja hellekausi parhaimmillaan. Ystävykset kävelivät tasaiseen tahtiin, hörpäten välillä kylmää vettä puroista ja kaltioista. Sääski-aika oli pahimmillaan. Edes ylhäällä tunturissa ei tuuli suonut heille helpotusta. Sellaisena hetkenä ymmärtää poroja, jotka juoksevat hengen hädässä sääskiä karkuun.

     Tunturi toisensa perään jäi heidän taakseen. Välillä he lepäsivät autiotuvalla kiehauttaen nokipannulla kahvit. Matka jatkui kuitenkin joutuisaan tahtiin, sillä heillä oli tarkoitus ehtiä vielä iltasyönnille. Jos sellaista ylipäänsä edes oli. Järvi tunnettiin paikkana, josta ei kesällä saanut kovinkaan paljon kalaa. Joskus rautua tuli verkolla kohtalaisesti ja välillä pyytäjät palasivat tyhjin käsin. Ongella siitä oli harva saanut kalaa, juuri sen verran, että maistamaan pääsi. Kerrankin Mikko oli erään toisen kaverin kanssa laskenut siihen järveen parisenkymmentä verkkoa ja nelisen sataa metriä pitkää siimaa. Pyydysten määrästä huolimatta saaliiksi oli tullut yhteensä seitsemän rautua. Kolme verkoilla ja neljä siimalla. Järvi ei ollut mikään iso, kilometrin pitkä ja leveyttä sille kertyi pari kolme sataa metriä. Järvi oli kalaa täynnä, mutta jostain kumman syystä se ei käynyt pyydykseen, paitsi keväällä, jolloin sitä pilkittiin enimmäkseen yöllä. Mikon aiemmat kesäiset onkisaaliit olivat jääneet pariin heikkoon tärppiin.

     Miehet näkivät kaukaa kivikasan lähenevän heitä hiljalleen tunturissa. Saavuttuaan sen luo Mikko sanoi Jarille. ”Tämä kivikasa on sitte seita. Ennen ihmiset uhrasivat sille jotaki ja se suojeli sitte niitä.” ”Aha. Se taitaa olla pelkkää taikauskoa.” tuumasi Jari siihen. ”Ei se ole pelkkää taikauskoa. Kattoppa ny, ko täältä löytyy kiiltäviä norjan kolikoita. Norjan poromiehet on niitä jättänhet.” ”Pitäiskhän ottaa pari muistoksi?” Jari kysyi. ”Älä mene ottamham! Ei seitalta saa mithän ottaa. Se rankasee jos menet viemhän siltä jotaki. Päinvaston otama ens kerrala matkhan koskenkorvapullon ja jätämä sen tähän kivikhon. Tiijä vaikka saattasimma saaja sillä laila kallaaki.” Mikko sanoi Jarille ja iski silmää.

     Kaverukset heittivät reput takaisin selkään. Lepohetki teki hyvää tuntikausien kävelyn jälkeen. Paino alkoi pikkuhiljaa tuntumaan jaloissa ja olkapäillä. Matka alkoi onneksi olla lopuillaan. Kohta tunturin laelta näkyikin pitkään odotettu järvi. ”Katoppa Jari, tuola se nyt näkkyy!” Jari tuli Mikon viereen. ”On se hienon näköinen. Ei sitä talvella uskoisi, että se olisi tuollainen.” Jari näki ensi kertaa eläissään oikean tunturijärven. Tumma vesi kiilteli iltapäivän auringossa tunturien välisessä kurussa. Ilma oli aivan tyven, eikä vedenpintaa rikkonut kuin kalojen jättämät renkaat niiden napatessa hyönteisiä kalvolta. ”Noin paljon kalaa ja kukaan ei muka niitä ole saanut. Ei ikinä uskoisi.”

     Kolmikko saapui viimein rantaan. Matka oli ollut raskas helteisellä ilmalla. Mikko laski repun maahan ja sanoi: ”Taijama ensin kahvistella. Ei net kalat järvestä mihinkhän katoa.” Siinä syödessään kaverukset vilkuilivat järvelle. Tuikkirenkaita ilmestyi vähän väliä. Vesiperhonen toisensa jälkeen katosi pinnalta nälkäisiin suihin. Koko järvi tuntui olevan kalaa täynnä.

     Lopulta kahvit oli juotu ja miehet alkoivat kasaamaan onkivälineitään. Tuuli oli alkanut hiljalleen puhaltaa ja tyyni pinta rikkoontui. Tuikkeja ei enää näkynyt. ”Jokhan syönti kerkis loppua?”, Mika sanoi pettyneenä. ”Miehän sanoin ettei niitä saa milhän. Joku taika siinä on.”, Mikko vastasi. Kaverit heittelivät lippoja veteen. Mitään ei tapahtunut. Oli kuin koko järvessä ei olisi ollut kalaa olemassakaan.

  

     Kalamiehet olivat jo valmiita luovuttamaan. Yhtäkkiä Mikko huusi: ”Nyt kävi!”. Samassa myös Jari tunsi vavassaan pienen nykäisyn. ”Niin minullakin!”. ” Ja mulla on kiini!” Mika huusi. Hitaasti hän kelasi kampea ja viimein kala nousi rannalle. ”Ei mikhän iso, mutta kala kuitenki.” Kaverukset nostivat vuoronperään pieniä rautuja ylös. Kalat eivät olleet isoja. Pannukarkeita, kuten oli tapana sanoa. Tämän järven raudut eivät kasvaneetkaan kuin parinsadan gramman painoisiksi, mutta siinä olevat hauet ja mateet saattoivat painaa puolen kymmentä kiloa. Usein oli käynyt niin, että kala ei mahtunutkaan tulemaan avannosta.

  

     Parinkymmenen minuutin ajan kolmikko kiskoi maalle rautuja. Syömäkalat oli saatu. Mutta sitten syönti loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Kaloista ei näkynyt enää jälkeäkään. Jopa tuikit olivat loppuneet. ”Miehän sanoin, että seitalta ei saa mennä ottamhan mithän. Se palkitti meijät ko jätimä rahat ottamatta. Joko sie uskot, että kyllä siinä taikaa on.” Jari puisti päätään ja oli vaiti. Miehen hiljaisesta olemuksesta näki, että tapahtuma oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Seita palkitsi, kun sen omaisuus oli jätetty rauhaan.