Hirvipassissa 2

      Luonto on hiljaa. Istun juurakon päällä ojan varrella passissa, kuukkelit seurana. Sumu haittaa näkyvyyttä. Paikka on hyvä. Tästä kohtaa hirvillä on tapana kulkea.  Puron solina peittää äänet ja nuotio hajut. Lehti on vielä puussa, joten sekin luo peitettä pyytäjille. Välillä sumu hälvenee, nousten taas pimentäen maailman. 

     Läheisestä vaarasta kuuluu palokärjen nakutus. Ei ole kaukana minusta. Sen verran hyvin rummutus kuuluu. Savu kiepittee ja joudun nousemaan ylös. Pieni tuulenvire olisi tervetullut. Seisovassa ilmassa ei koirakaan saa hajuja. 

     Jostain kaukaa kuuluu haulikonlaukaus. Linnunpyytäjiä liikkeellä. Se ei ole hyvä asia, varsinkaan jos tulevat samoille alueille pyörimään. Hirvestys häiriintyy ja turvallisuus vaarantuu. Oman seurueen pyytäjät ovat tiedossa, mutta maastopukuihin pukeutuneita linnustajia on hankala havaita. Osalla sentään on oranssi lippis päässä.

      Edessä olevassa ruvossa näkyy tumma hahmo sumun sisällä. Hirvi. Nostan aseen poskelle. Katselen sitä kiikarin läpi. Sumun takia en näe kumpi on. Naaraalla voi olla vasikka mukana. Siinä se olisi. Jätän kuitenkin ampumatta. Somempi niin. Parempi paikka tulee vielä joskus.

     Eläin katselee kohti. Tuskin on havainnut minua. Hitaasti se kääntyy ja lähtee rauhallisesti kävelemään vinosti pois päin. Katselen uljasta näkyä, kunnes se katoaa sumuun. Kuulen varmasti vinoilua, kun jätin ampumatta. Mutta muut tietävät periaatteeni, eikä sitä kukaan sano tosissaan. Ei ole ensimmäinen kerta, kun hirvi saa jatkaa matkaa minun kohdalla.

     Odotan hetken aikaa. Eläintä ei enää näy eikä kuulu. Kohennan hieman valkeaa ja laitan makkaran paistumaan. Kaadan termospullosta kuksaan kahvia. Lounasaika metsässä, ruskan keskellä, ei hullumpi ravintola. Hörpin kahvia ja kuulostelen tilannetta. Metsä on hiljainen. Tulen humina ja puron solina ovat ainoat äänet mitä kuuluu.

     Puhelin piippaa jälleen. Johtajalta tulee viesti. Koira ei saanut hirveä pysähtymään. Puretaan passitukset. Nousen seisomaan ja alan laittamaan evästarpeita reppuun. Taas yksi tyhjä reissu. Tai ei sentään. Hirven näkeminen on harvinaista ja aina yhtä sykäyttävää. Yksin istuessa huomaa paljon luonnon tapahtumia. Ne kaikki ovat mieltä rauhoittavia. Vastapainoa kiireiseen työelämään. Saa asettua paikoilleen ja tyhjentää mielen. Avata kaikki aistit ja imeä itseensä voimaa luonnosta. Eiköhän parin metsässä vietetyn päivän jälkeen jaksa taas viisi päivää paiskia töitä. Ensi viikonloppuna sitten uudelleen lataamaan akkuja.

     

Ruska

     Vuoden kaunein aika Enontekiöllä alkaa olla ohitse. Tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen komea ruska. Väriloisto on kohdillaan. Sen ovat matkailijatkin huomanneet. Autoja on parkissa joka paikassa ja väkeä liikkuu tuntureilla paljon. Jokohan ihmiset ovat huomanneet, että kotimaassakin löytyy hienoja käyntikohteita.

     Ruskan värikkyys riippuu aina keleistä. Märän ja lämpimän sään vallitessa, ruskasta tulee haalea, paikoin jopa ruskehtava. Samoin ruostesienen iskiessä, lehdet ovat ruskean pölyn peitossa. Yöpakkaset puolestaan värittää ruskaa.

     Paras ruska-aika Enontekiöllä lienee viikoilla 36-38. Tarkkaa aikaa ei voi koskaan ennakolta sanoa. Maaruska alkaa hieman aikaisemmin kuin varsinainen ruska. 

Hirvipassissa

     Passipaikalla jälleen kerran. Etelätuuli on yllättävän kylmä. Pitäisi jo hiljalleen uskoa, että kesä on ohi. Lisää vaatetta päälle ensi kerralla. Tummat pilvet kertovat sateen tulosta. Sitä kova tuuli enteilee. Muutama mäkärä ja polttiainen kiusaavat vielä vaikka yöpakkaset ovat alkaneet ja ruska on komeimmillaan. Kohta niistäkään ei enää ole vaivaa.

     Johtajalta tulee viesti. Koira on irti ja saa heti vainun. Nyt vain odotellaan. Istun kannon nokassa ja katselen jänkälle. Aurinko paistaa mukavasti kasvoille ja lämmittää hiukan. Mikäs tässä on ollessa. Odotettavissa on lyhyt passitus. Alue on pieni ja hirvi tiedossa. Kunhan koira vain saisi tuotua sen passimiehille. Välillä puhelin piippaa. Uutta tietoa tulee koiran liikkeistä. Vielä ei tiedä, mihin päin hirvi lähtee. Ketju on kuitenkin valmiina odottamassa. 

     Tuuli alkaa tyyntymään. Kohta tulee täysin hiljaista. Tyyntä myrskyn edellä, niinhän sitä sanotaan. Etelänpuoleinen taivas on tummunut uhkaavasti. Saisi nähdä, ehdimmekö pois sen alta. Toisaalta, toivon että emme, sillä silloinhan se tarkoittaa, että hirvi on kaadettu.

     Säikähdän. Läheiseltä järveltä kuuluu yhtäkkiä joutsenen huuto. Lintu laulaa puolisolleen. Tyvenessä illassa ääni kantaa todella hyvin. Hiljaisen erämaan äänet ovat hienoa kuultavaa. Joutsenet räpistelevät lentoon. Siiveniskut kuuluvat selvästi muutaman sekunnin ajan ja sitten vain lintujen loittonevat huudot kaikuvat metsässä. Tulee jälleen hiljaista.

     Puhelimen piippaus herättää minut horroksesta. Uusi viesti tulee, hirvi kääntyy passitusta kohden. Hienoa. Koira osaa hommansa. Joko saisimme tehtyä kaadon. Yhden olemme jo saaneet. Nuori eläin, urakka, pienikokoinen, mutta parasta lihaa. Selkäkeitto maistui todella hyvälle. Sehän se pitää ensimmäisenä valmistaa, perinteitä kunnioittaen.

     Taaskaan en tarvinnut olla passissa yksin. Kolme kuukkelia lennähtää lähipuihin. Aina ne tulevat katsomaan, olisiko metsämiehellä jotain annettavaa heille. Tällä kertaa joutuivat pettymään. En ole tehnyt edes valkeaa. Turhaa näin lyhyessä ajossa. Säästän vieressä olevat juurakot pitempään passitukseen.

     Takamus alkaa hiljalleen puutumaan. Rosoinen kanto ei ole paras mahdollinen istuin. Nousen hiljaa seisomaan. Liikaa ei kannata liikkua. Hirven suuret korvat ovat kuin kaksi lautasantennia. Ne huomaavat pienimmänkin metsässä kuuluvan äänen. Pienikin risaus saa ne epäluuloiseksi. Silloin on turhaa odottaa niiden passiin ilmestymistä.

     Koira haukahtaa muutaman kerran. Ajohaukkua. Hirvi ei pysähdy. Taitaa olla se sama iso uros, jonka näin jokin aika sitten. Nopea kohtaaminen nuoressa männikössä. En ehtinyt edes asetta nostaa poskelle, niin se oli jo kadoksissa. Sellainen kokenut hirvas tietää miten häiriköistä selvitään. Eikä uskoisi miten ovela se on piiloutumaan niin isoksi eläimeksi.

     Muistelen lehdessä olleita juttuja hirvenpyynnin helppoudesta. Metsästäjät ajelevat metsäautoteitä pitkin ja vaihtelevat siten passipaikkoja tilanteen edetessä. Ei ihme, että osa kaupunkilaisista vastustaa metsästystä. Tulisivat tänne meidän kanssa pyytämään viikoksi, niin näkisivät, millaista tämä oikeasti on. Ei saisi yleistää. Pohjoinen pyyntitapa on täysin erilaista, eikä sitä monesti edes huomaa, kun porukka liikkuu jalkaisin metsässä. Mönkijällä haetaan ainoastaan saalis kotiin. Ja kuinka monta turhaa reissua joutuu tekemään, ennenkuin hirvi saadaan? Luonnosta ei oteta, vaan sieltä saadaan.

     Puhelin piippaa taas. Hirvi sai ilmeisesti vainun passimiehistä ja meni aidan yli väärälle pyyntialueelle. Koira kääntyi takaisin. Kokoonnutaan kahvinkeittoon polun varteen. - Pahus. Hyvin alkoi ja lähellä oli. No, ensi kerralla parempi tuuri. Pakkaan tavarat reppuun ja poistan patruunan piipusta. Jahti päättyi sopivasti ennen sadetta. 

     Ehdin ensimmäisenä tulipaikalle. Reppu selästä ja valkean tekoon. Lisää porukkaa tulee kohta ja juurakkonuotio lämmittää mukavasti hikisiä pyytäjiä. Sade alkaa jo ripsomaan pisaroita. Kauhaisen kaltiosta vettä ja laitan nokipannun tulille. Iltakahvit nuotion ääressä, tikun nokassa paistettu makkara, mukavan porukan kesken. Se on sitä luksusta parhaimmillaan.

     

     

     

Soma

     "Rohki soma makkuilla laavussa ja kuunela ko saje ropisee loutheshen. Kesäilta jokiruvossa, tunturin juurela. Olla kyljelhän taljan päälä, kattoa valkeaa. Ainoat, mitä kuuluu on vereksen koijjun suhina hiilloksessa ja sathen ääni kangasta vasten.

      Olla vain hiljaa, ajattelematta mithän.

    Tammukka paistuu tikun nokassa. Kylmää kaltiovettä kuksassa. Musta nokipannu, täynä verestä kahvia, lämmittellee kiven päälä, kylki valkejaa vasten.

     Välilä sae yltyy, aivan ko luonto näyttäis mahtiansa, aivan ko se sanois, että ole nöyrä, voimaa mulla piisaa.

   Välhin taas ropina hiljenee, aivan ko luonto halvais saaha levottoman lapsensa nukkumhan. Asettumhan päivän taajomisista. Rauhottumhan, että mieli olis taasen avoin ottamhan vasthan kauneutta ja hyvvyyttä. Sitä, mitä luonto meile tarjoaa, jos vain ossaama olla rauhassa ja hiljaa kuunella.

     Voiko Luojan lapsela olla ennää parempaa paikkaa viettää aikaa?"

Ison lihan perässä.

     "Nyt se sitte taas alkaa. Joka syksynen villitys. Mettät täyttyy ukonkutalheista ja akanketalheista. Kaikila loistaa silmät samala laila kilpaa auringon kansa. Son vishin hirvenpyyntiaika käsilä.

     Hirvi on tärkein riistaelläin meijjän kunnassa. Riekkoaki pyyvvethän, mutta enempi turistien osilta. Ison lihan pyynnilä hommathan pakkaset täythen ruokaa talveksi. Monessa talossa ei muuta syyäkhän. Totta se paremalta maistuuki, ko son itte pyyvvetty, eikä kaupan tiskiltä valkattu. Luomu maistuu paremalta ko siinä on lisäainheina käytetty vain luonnon raaka-ainheita: raitista ilmaa, luontokokemuksia ja eräelämyksiä.

     Muistama sitte eräetiketin. Kunnioitama riistaa ja naapureita. Välilä pyynti mennee väkisinki päälekkäin, mutta sopu sijjaa antaa. Met kyllä sovima kaikki methän valkestelhen. Ja muistethan sitte, että orpoja emmä tehe. Son puhasta haaskausta ko talvi tullee. Kyllä sieltä raavhaita löytyy.

      Tämän jutun myötä, ei muuta ko mukavaa syksyä rakhan harrastuksen parhin tasapuolisesti kaikile. Olkhon Tapio antelias tänä vuona."

Luonnon aartheita

     "Nykyhjän net vihreät maalimanlopun ennustajat kieltää kaikki. Kaikkien pitäs vishin alkaa syöhmän jäkälää, paitti että sillon pororievut nälkyis. Jotaki ihmen hiilijälkeä net koko ajan toitottaa. Mie en ymmärä muita hiilijälkiä ko valkeassa ja sillon harvon ko grillaan.

     Ei net ihmisrievut oikhen ymmärä oikejan pääle. Siinä on hiilijälet kohila ko itte pyyvvät kalat ja lihat ja kerräät marjat. Meilä on jokia ja järviä mettät täynä, eikä tartte kovin kummonen lantto olla, että pääsee syömhän. Harria, taimenta, siikaa, ahvesta, jänkkäkoiraa ja muitaki. Särkiäki, jos joku sitäki tykkää syyä. Itte en siittä oikhen perusta, ko sei raukkanen maistu milhen.

     Lihassaki met pysymä kyllä. Lintuja ja jäneksiä on kohtuuella ja hirviäki yritämä kovasti pyytää. Sieniäki met ruukaama syyvvä hyvälä mielihalula. Ensin ko vain jalostama niitä pikkusen. Syötämä net ensin poroile ja sitte met syömä sen poron. Ja ko selkäkeittoa alkaa tehä mieli, niin väärtiltä met saama sitä poronlihhaa sitte, jos sitä ei itteltä löyvvy.

    Ja sitte on mettät täynä nuita luonnon jalokiviä. Viimi syksynä ei oikhen mustikkaa saanu, mutta puolukkaa senki eestä. Karpaloitakhan ei kauheasti ole, mutta kaarnikkaa löyty. Siittä saapiiki maaliman parhhan mehun aikaseksi. Vähä ko laitat vielä mustikkaa sekhan... Hilloja niinki löyty kohtalaisesti, mutta ei ole kyllä niitä parhhaita vuosija hätylelty pitkhin aikhoin, ko sai kontata ja kahela käelä oikhen rohmuta. Sillon oli pounut keltasena. Ei tarvinu kajehtia. Tänä vuona hillaa on ainaki riittäny ja mustikkaaki näkkyy olevan hyvin.

     Semmonenki asija pittää muistaa, ko puhuthan luononantimista, että saama met muitaki tarpheita sieltä. Puula ko lämmitämmä, kuksia ja rekijä tehemä ja muutaki semmosta. Kyllä sieltä löytyy vaikka minkälaista ko liikkuu vain silmät auki. 

     Mutta vaikka nuista eelä mainituista osathan puhua, niin kohta son tärkeintä, mitä muuta met sieltä vielä saama. Ennen kaikkea saama terhveyttä. Pysymä kunnossa ko liikuma sielä. Tehemä koijjuja, kävelemmä elukoitten perässä, köykimä jänkilä ja männiköissä. Pyssyy selkäki notkeana. Son kumma homma ko täälä kylilä ei kehtaa lähteä käymhän mishän jalkasin, ko son niin pitkä matka, mutta mettässä sitä painaa hirven perässä parikymmentäki kilometriä päiväselthän, eikä sole paska mikhän. Ja huomena uuesthan. Kuha vain ensin hakastan autola lissää evhäitä.

     Tärkin homma ennen kaikkea on, että met emmä tartte mithän terapijjaa. Pää pyssyy terävänä ja kunnossa, ko saama vain kulkea mettässä ja nauttia puhthasta ilmasta ja kauhniista maisemista.

     Niin että väärti hyvä, veäppä kamphet niskhan ja läheppä kartanolle."

Ruuhkaa Pöyrisjärvelä

     "Lähimä käväshen kattomassa mitä Pöyrisjärvelä näkkyy. Päivämukin, seku onkimassa. Näkkälässä sijoima kamphet mönkijhän ja sitte käänsimä keulan kohti pohjosta.

Pöyrisjärven autiotupa.

     Emmä olhe ainuat sielä liikkujat. Kulkijjaa oli molemphin suunthin. Parisenkymmentä varhman yhthensä. Sielä net kuljit rinkka selässä. Osa pyörälä. Son näkkyy olevan aika suosittua nytten, eikä ihme, ko hyvähän sielä on maastopyörilä polkea. Saattais sitä ittekki semmosella ajjaa, ko olis aikaa enämpi. Mutta ko pääsee vain päivämukin kävästämhän. Tuli sielä vielä jokku paikallisekki mönkijälä vasthan. Tutut oli näkkyy lähtenhe hekki kalhan. Ainaki oli onget keulhan siottuna kiini. Olivakhan kaukanaki käynhe?

      Mutta näky sielä semmonenki kulkupeli, ettei ole koskhan tullu mettässä vasthan. Suu auki kattoima ko keinoa pitkin tuli tyvär ponila rattastaen, toinen poni ja iso koira perässä. Viimisenä laukko äijjä reppu selässä. Raukkanen joutu vishin kanthan kaikki tavarat. Toivottavasti niilä oli elävillekki kunnon myrkyt matkassa, ko mäkäräisiä piisas aika hyvin. Hyvä että olit nyt käymässä, ko syksymmällä saattasivat hirveksi vielä luulla.

     Kalansaalhila ei oikhen pysty kehumhan. Ei ollu kala syönnilä. Maistamhan juuri pääsimä. Mutta oli se soma muuten käyvvä. Komea keli ku sattu olhen.

     Pöyrisjärven keinoa on korjattu viime vuosina melko paljo. Traktorilla on tasattu tietä ja nyt oli ajettu maata yhthen jänkhän vähä ennen kämppää. Ennen siinä oli saanu kahloa polvia myöten. Eppäilen vain ettei se kauvvoa kestä. Sathet ja tulva syövät. On se nyt kuitenki somempi kulkea.

     Luontomatkailu näkkyyki olevan kovassa nousussa. Son pelkästhän hyvä, että ihmiset tykkää enämpi liikkua mettässä. Sonki paljon terhveellisempää juopua tuntureitten kauneuvesta ko hiihtokeskusten juottoloista. Kaltiosta kukshan siepattu vesi maistuu aina paremalle ko hanasta laskettu tunturipurojen raikkaus."

Harvinaisen kesy korppi ko päästi vierhen.