maanantai 14. syyskuuta 2020

Hirvipassissa

     Passipaikalla jälleen kerran. Etelätuuli on yllättävän kylmä. Pitäisi jo hiljalleen uskoa, että kesä on ohi. Lisää vaatetta päälle ensi kerralla. Tummat pilvet kertovat sateen tulosta. Sitä kova tuuli enteilee. Muutama mäkärä ja polttiainen kiusaavat vielä vaikka yöpakkaset ovat alkaneet ja ruska on komeimmillaan. Kohta niistäkään ei enää ole vaivaa.

     Johtajalta tulee viesti. Koira on irti ja saa heti vainun. Nyt vain odotellaan. Istun kannon nokassa ja katselen jänkälle. Aurinko paistaa mukavasti kasvoille ja lämmittää hiukan. Mikäs tässä on ollessa. Odotettavissa on lyhyt passitus. Alue on pieni ja hirvi tiedossa. Kunhan koira vain saisi tuotua sen passimiehille. Välillä puhelin piippaa. Uutta tietoa tulee koiran liikkeistä. Vielä ei tiedä, mihin päin hirvi lähtee. Ketju on kuitenkin valmiina odottamassa. 

     Tuuli alkaa tyyntymään. Kohta tulee täysin hiljaista. Tyyntä myrskyn edellä, niinhän sitä sanotaan. Etelänpuoleinen taivas on tummunut uhkaavasti. Saisi nähdä, ehdimmekö pois sen alta. Toisaalta, toivon että emme, sillä silloinhan se tarkoittaa, että hirvi on kaadettu.

     Säikähdän. Läheiseltä järveltä kuuluu yhtäkkiä joutsenen huuto. Lintu laulaa puolisolleen. Tyvenessä illassa ääni kantaa todella hyvin. Hiljaisen erämaan äänet ovat hienoa kuultavaa. Joutsenet räpistelevät lentoon. Siiveniskut kuuluvat selvästi muutaman sekunnin ajan ja sitten vain lintujen loittonevat huudot kaikuvat metsässä. Tulee jälleen hiljaista.

     Puhelimen piippaus herättää minut horroksesta. Uusi viesti tulee, hirvi kääntyy passitusta kohden. Hienoa. Koira osaa hommansa. Joko saisimme tehtyä kaadon. Yhden olemme jo saaneet. Nuori eläin, urakka, pienikokoinen, mutta parasta lihaa. Selkäkeitto maistui todella hyvälle. Sehän se pitää ensimmäisenä valmistaa, perinteitä kunnioittaen.

     Taaskaan en tarvinnut olla passissa yksin. Kolme kuukkelia lennähtää lähipuihin. Aina ne tulevat katsomaan, olisiko metsämiehellä jotain annettavaa heille. Tällä kertaa joutuivat pettymään. En ole tehnyt edes valkeaa. Turhaa näin lyhyessä ajossa. Säästän vieressä olevat juurakot pitempään passitukseen.

     Takamus alkaa hiljalleen puutumaan. Rosoinen kanto ei ole paras mahdollinen istuin. Nousen hiljaa seisomaan. Liikaa ei kannata liikkua. Hirven suuret korvat ovat kuin kaksi lautasantennia. Ne huomaavat pienimmänkin metsässä kuuluvan äänen. Pienikin risaus saa ne epäluuloiseksi. Silloin on turhaa odottaa niiden passiin ilmestymistä.

     Koira haukahtaa muutaman kerran. Ajohaukkua. Hirvi ei pysähdy. Taitaa olla se sama iso uros, jonka näin jokin aika sitten. Nopea kohtaaminen nuoressa männikössä. En ehtinyt edes asetta nostaa poskelle, niin se oli jo kadoksissa. Sellainen kokenut hirvas tietää miten häiriköistä selvitään. Eikä uskoisi miten ovela se on piiloutumaan niin isoksi eläimeksi.

     Muistelen lehdessä olleita juttuja hirvenpyynnin helppoudesta. Metsästäjät ajelevat metsäautoteitä pitkin ja vaihtelevat siten passipaikkoja tilanteen edetessä. Ei ihme, että osa kaupunkilaisista vastustaa metsästystä. Tulisivat tänne meidän kanssa pyytämään viikoksi, niin näkisivät, millaista tämä oikeasti on. Ei saisi yleistää. Pohjoinen pyyntitapa on täysin erilaista, eikä sitä monesti edes huomaa, kun porukka liikkuu jalkaisin metsässä. Mönkijällä haetaan ainoastaan saalis kotiin. Ja kuinka monta turhaa reissua joutuu tekemään, ennenkuin hirvi saadaan? Luonnosta ei oteta, vaan sieltä saadaan.

     Puhelin piippaa taas. Hirvi sai ilmeisesti vainun passimiehistä ja meni aidan yli väärälle pyyntialueelle. Koira kääntyi takaisin. Kokoonnutaan kahvinkeittoon polun varteen. - Pahus. Hyvin alkoi ja lähellä oli. No, ensi kerralla parempi tuuri. Pakkaan tavarat reppuun ja poistan patruunan piipusta. Jahti päättyi sopivasti ennen sadetta. 

     Ehdin ensimmäisenä tulipaikalle. Reppu selästä ja valkean tekoon. Lisää porukkaa tulee kohta ja juurakkonuotio lämmittää mukavasti hikisiä pyytäjiä. Sade alkaa jo ripsomaan pisaroita. Kauhaisen kaltiosta vettä ja laitan nokipannun tulille. Iltakahvit nuotion ääressä, tikun nokassa paistettu makkara, mukavan porukan kesken. Se on sitä luksusta parhaimmillaan.

     




     


     



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihmishen menevä ilma.

       "Kyllä tämön semmonen ihmishen menevä ilma, tuumas yks tuttu pakkasten jälkhen. Sei pitäny kylmää minhän, mutta ko lauhtu alle k...