Gufihtar

 

     Juhannus. Pakkasin viimeiset tavarat rinkkaan. Edessä olisi parin päivän pituinen kalastusreissu tunturiin. Tarkistan vielä kerran kaikki ja laitan auton ovet lukkoon. Tästä se taas alkaa, uusi seikkailu. Toivottavasti tästäkin reissusta jää jotain muisteltavaa vanhempana.

     Kävelen tuttua polkua kohti taimenvesiä. Kelit sattuivat kerrankin kohdilleen. Sääennustus lupasi koko viikonlopulle hienoa säätä. Kulkeminen aurinkoisena päivänä on raskasta, mutta eipä minulla ole kiirettä. Kunhan olen iltasyönnin aikoihin perillä. Keskipäivän kuumuudessa kalakaan ei syö. Otan reissun lähinnä akkujen lataamisen kannalta.

     Matka taittuu lämmöstä huolimatta nopeasti. Pidän taukoja ojien ja kaltioiden äärellä. Kuuntelen lintujen laulua. Välillä yritän kuvata riekkopoikueita, jotka juoksevat nopeasti pensaasta toiseen. Aika rientää ja nautin rauhallisuudesta täysin rinnoin. Tätä olen odottanut pitkään. Tällaista onnea on liian vähän.

     Muutaman tunnin kävelyn jälkeen olen viimeinkin perillä. Nousen hikisenä viimeisen harjun päälle ja tammukkapuro alhaalla kurussa avautuu eteeni. Olen jälleen päässyt paratiisiini pitkän tauon jälkeen. Minulla on aikaa kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä narrata kaloja ja antaa mielen levätä. Siispä tuumasta toiseen.

      Lasken rinkkani maahan ja otan teltan esiin. Laitan leirin ensin valmiiksi, ennen kuin aloitan kalastamisen. Eipähän tarvitse sitten yöllä alkaa väsyneenä pystytyspuuhiin. Teltta on nopeasti pystyssä ja polttopuut haettu. Kiinnitän avokelan vapaan kiinni ja avaan vieherasiani. Silmiini sattuu toinen luottopeleistäni, kuparinvärinen Mepsi, punaisilla pilkuilla, kokoa kaksi. Tällä olen parhaiten saanut ja suurimmat kalat väsytellyt. En tarvitse enempää harkinta-aikaa ja kiinnitän sen leikariin. 

     Kävelen hiljaa puron rantaan. Vesi on kirkasta. Pohjan tuntumassa näkyy pieniä kaloja. Lienevätkö mutuja vaiko tammukanpoikasia? Minulla on kuitenkin isommat saaliit mielessä. Rauhallisesti lähden kulkemaan pitkin puron vartta, varoen tömisyttämästä maata ja vähän kumarassa, etteivät kalat huomaa minua.

     Pienten koskien välistä löytyy vähän syvempiä suvantokuoppia. Tiedän niissä lymyävän isompia taimenia. Piilosta heittelen lippaa niihin ja yritän kiinnittää kalojen huomion. Välillä joku vähän isompi nappaa kerran ja pääsee irti, kadoten sen jälkeen rantatörmän alle. Tammukka on arka kala. 

     Näen syvänteen reunalla makaavan ison taimenen. Ehkä kilon luokkaa, ajattelen. Mainio ruokakala. Varovasti lasken vavan puron ylle. Heittomatkaa ei ole montaa metriä. Liian näkyvät liikkeet säikyttäisivät kalan. Teen heiton puron suuntaisesti pensaan suojista. Lippa putoaa pehmeästi veteen, reilun metrin päähän kalasta.  Alan kelaamaan ja lippa aloittaa pyörimisen. Taimen kääntyy katsomaan kummasti liikkuvaa eläväistä ja lähtee hiljaa seuraamaan sitä. Juuri kun meinaan nostaa lipan vedesta, kala täräyttää vieheeseen kiinni, aivan rannan tuntumassa. Jarru huutaa ja kala sukeltaa montun pohjalle. 

    Siima pysyy kireänä, mutta kala ei enää syöksyile. Se juroi pohjaan. Vedän sitä hiljaa ylöspäin ja kelaan siimaa sisään. Taimen pyristelee vastaan, mutta vähitellen se nousee kohti pintaa. Lopulta sieppaan sen haaviin ja hihkun onnesta. Gourmee-iltapala on varmistettu.

     Vasta nyt huomaan, että monttu, johon kala sukelsi karkuun, oli muutaman metrin levyinen ja todella syvä. Puron pohjassa näkyi vain musta aukko. Kuopan reunat olivat pystysuorat. Todella erikoisen näköinen ilmestys. Moista ei ollut tullut aiemmin vastaan, vaikka paljon olen vesien äärellä liikkunut. Katselin reikää ja tunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni. Paikka vistotti jotenkin, kuin se ei olisi ollut tästä maailmasta.

     - "Komean taimenen sait."

Säpsähdin selkäni takaa kuuluvaa ääntä. 

     - "Antheksi, ei ollu tarkotus säikähyttää."

Pyörähdin ympäri ja ihmeissäni katsoin puhujaa. Edessäni seisoi kuvankaunis nuori nainen. Pitkät tummat hiukset valtoimenaan, hän katsoi minua ruskeilla silmillään ja hymyili kauniisti.

     Katselin ihmeissäni naista. Hän ei ollut mikään tavallinen vaeltaja. Hänellä ei ollut reppua ja vaatetuskin ei ollut yhtään metsään sopiva. Päällään hänellä oli pitkä mekko, kupeillaan kankainen niisivyö ja siitä roikkui pieni puukko. Jaloissaan nahkakengät, jotka oli pauloitettu. Mistä ihmeestä hän oikein ilmestyi.

     - "Hei. Tuota, joo. Sattu hyvä tuuri ko huomasin sen uivan tuossa hiekkapohjaa vasten. Ja sattu olhen syönnilä."

Nainen jatkoi salaperäistä hymyilyään ja sanoi:

     - "Tuosta saat hyvän illallisen ja jääpii aamupalaksikki."

     - "Joo, niin tekkee. Yhele kohta liikaaki."

Neidon hymy lumosi. Jotain ihmeellistä hänessä oli ja se teki oloni levottomaksi.

     - "Tuota...tästä kyllä riittää kahelekki... siis jos maistuu. Mulla on leiri tuossa vähän matkan päässä ja en ennää meinanu kalastaa, ko sain näin hyvän saalhin. Tällä pärjää huomishen asti."

Nainen katseli minua lempeästi kauniilla silmillään ja sanoi: 

     - "Ei kait sitä kehtaa kieltähtyäkhän, ko noin kauhniisti pyyethän."

    Perkasin nopeasti kalan ja lähdin kävelemään takaisin teltalleni. Nainen kulki perässäni sanomatta sanaakaan. 

     - "Tuota, mistä solet tulossa?", yritin saada juttua aikaiseksi yllätysvieraan kanssa, pahimmasta hämmästyksestä toivuttuani.

     - "En kovin kaukaa, asun tuossa lähellä.", nainen vastasi.

Lause kalahti korvaani. Asut lähellä, ajattelin mielessäni, mutta eihän täällä keskellä erämaata pitäisi olla kuin satunnaisia ohikulkijoita? En kuitenkaan sanonut sitä ääneen, mutta ilmeeni taisi paljastaa kaiken. 

     - "Siittä taimenpaikasta vielä pikkusen ethenpäin. Satuin hoksaamhan sinut ko olin kävelyllä."

     - "Ahaa ja tulit juttelemhan, ku täälä ei kauheasti väkeä tavalisesti ruukaa liikkua?", vastasin hänelle. 

     - "Joo. Harvoin täälä muita näkkee.", hän sanoi ja jatkoi: - "Mukava välilä nähä uusia kasvoja."

Olen melko paljon liikkunut tällä alueella, mutta koskaan en ollut nähnyt asuinpaikkaa täällä. Minulle alkoi pikku hiljaa selviämään, kuka tämä salaperäinen vieraani on.

     Leiripaikallani sytytin nuotion ja kaivoin vanhan paistinpannuni repusta. Laitoin sen nuotion ympärille asettelemieni kivien varaan ja nakkasin siihen reilusti voita sulamaan. Katselin vaivihkaa naista, joka tuijotti purolle päin. Hänestä säteili salaperäistä voimaa, joka ei kuitenkaan tuntunut uhkaavalta. Päinvastoin tunsin oloni rauhalliseksi. 

     Viimein voi oli sulanut pannulla ja leikkasin kalan fileiksi, katkaisin ne ja laitoin paistumaan. Ilmaan levisi herkullinen tuoksu taimenen käristyessä paistinpannulla. Ripottelin suolaa ja hetken päästä pyöräytin kalan palaset ympäri. Nuuhkiessani tuoksua tajusin, kuinka kova nälkä minulla oikeastaan oli. Luonnossa liikkuessa sitä ei huomaa. 

     - "Oleppa hyvä.", sanoin vieraalle, samalla kun tarjosin kalanpuolikasta hänelle. 

     - "Häyvyt nyt valitettavasti tyytyä syömhän muovilautaselta. Jos molisin tieny, että saan nuin viehättävvää ruokaseuraa, mie olisin ottanu vähä fiinimät astiat mukhan.", sanoin nauraen naiselle.

     - "Kiitos, tämä kelpaa oikhen hyvin. Tärkeintä son itte ruoka ja mukava seura.", hän vastasi hymyillen ja laittoi ensimmäisen kalanpalasen suuhunsa. Ilmeestä päätellen taimen maistui.

      Ruoka oli äkkiä nautittu. Tarjouduin paistamaan lisää, jos hän halusi vielä.

     - "Kiitos, kyllä nuin isosta palasta jo nälkä lähti."

Noukin reppuni kätköistä mustan, kuluneen kahvipannuni esille, kaadoin sen täyteen vettä ja laitoin keittistangon nokkaan nuotion ylle. Liekit ahmaisivat sen sisäänsä.

     - "Kait sitä vielä kuiten kahvi maistuu jälkiruuaksi?"

Nainen ei puhunut mitään, mutta nyökkäsi. Vesi kiehui nopeasti, kaadoin purut pannuun ja sekoitin. Kahvin seisahtaessa, kaivelin vierasmukini repun pohjalta. Velivainaa opetti minulle jo pienestä pitäen, että aina on oltava mukana varalta yksi kuppi. Koskaan ei tiedä kuka tulee samalle asentopaikalle. Tipautin sakat maahan pannun nokasta ja kaadoin kahvia itselleni ja vieraalleni. Ojensin höyryävän kupin hänelle ja hymyilin.

     - "Oleppa hyvä. Sokkeria mulla ei kylläkhän ole, ko en käytä, mutta mettäkakkoja löytyy. Ihan itte leivoin."

     - "Vähä eppäilen, että ihan itte, mutta kiitos, se maistuu." -nainen vastasi naurahtaen ja otti leivonnaisen ojentamastani pussista.

     Istuimme nuotiolla hiljaa, nautimme kahvit ja mettäkakot toisiamme katsellen ja hymyillen. Juhannusaatto oli jo kääntynyt aamuyön puolelle. Lopulta vieras ojensi tyhjän kupin takaisin minulle. 

     - "Suuret kiitokset vierhanvarasuudesta. Taimen oli parasta, mitä olen pitkhän aikhan syöny ja nisukahvit kruunas illan. Ja seuraki oli mitä miellyttävin.", salaperäinen vieraani sanoi. Hän nousi seisomaan ja puhdisti samalla mekkonsa kädellään.

     - "Mutta nyt minun pittää lähteä. Linnut alkaa kohta taasen laulamhan ja kotiväki alkaa varhman jo huolestumhan, ko olen ollu tuntikausia poissa. Kiitos kaikesta, en unoha sinua koskhan."

     Hän halasi minua hellästi ja lähti kävelemään puronvartta ylöspäin. Samaan suuntaan, mistä oli salaperäisesti ilmestynytkin. Puron ylle oli kertynyt sumua. 

     - "Tuota, mie voin lähteä saattamhan, jos halvat..?", sanoin hätäisesti hänelle. En olisi millään tahtonut päästää häntä vielä lähtemään.

     -"Ei tarvitse, osaan kyllä perile. Eikä matka ole pitkä. Enkä voi pyytää sinua kotiini kylään, se on niin erilainen ku mihin solet tottunut."

     -"Ymmärän. Voikko sanoa kuitenki ees nimesti?"

     Nuori nainen katsoi kauniin ruskeilla silmillään.

     - "Jasmin."

     - "Sei ole ihan ylheisimpiä nimiä tällä perälä, mutta kaunis nimi, niinku omistajansakki. Mie olen Matias." 

     - "Oli hauska tavata, Matias. Kuka tietää, vaikka kohtaisimma vielä joku päivä uuesthan."

     Hän lähti kävelemään, mutta muutaman askeleen päästä kääntyi jälleen minuun päin.

     - "Siittä meijjän tappaamispaikasta vähäsen matkaa ethenpäin, on semmonen syvempi joenmutka, josson iso koivu kaatunu vethen. Kokkeileppa huomena heittää onki sen puun alle, mutta älä säikähä. Saat vähä korvausta ystävällisyyestä ja vierhanvarasuuesta."

      - "En mie semmosta tartte. Soma ko oli juttuseuraa, ei tarvinu senthän koko juhanusta yksin viettää. Mutta kiitos kuiteski, miepä käyn huomena kokkeilemassa. Hyvvää juhanusta!"

     - "Hyvvää juhanusta sullekki!"

Katselin haikeasti, kuinka nainen kulki puronvartta ylöspäin ja katosi viimein öisen usvan joukkoon.

     Näenköhän enää koskaan sinua uudestaan, ihana maahisneito!