Miksi Enontekiöllä on niin hyvä ellää?

     Multon monta kertaa kysytty, miks täälä syrjäseuvvula kannattaa oikhen asua. Vaikka molemaki täälä Jumalan selän takana, kauppoja on vähäsen ja palvelukki harvassa, niiton olemassa monta muuta hyvvää syytä asua justhinsa täälä Enontekiöllä.  

    Pinta-alalthan meijjän kunta on Suomen kolmaneksi suurin. Silti asukhaita on alle kakstuhatta. Kylät on sijoittunhe enimmäkshen isompien teitten varsile. Väljyys ja rauhalisuus onkin yks syy.

    Rauhalisuuen lisäksi myöski kiireettömmyys on tärkeä asia mulle. Kaupungeissa ja isomissa asutuskeskuksissa kiire tullee joka paikassa vasthan. Kellon mukhan eläminen on liijjan stressaavaa Lapin asukille.

     Suurin syy ittelä on kuitenki luonto. Silmänkantamattomhin levittäytyvä erämaa, jokihnen ja järvinhen, antaa mahollisuuen rauhottua. Lisäksi met saamma osan elannosta ja ruuasta luonnosta. Erilaiset luononajat tarjoavat vaihtelua ja kokemuksia jokhaisele, joka sitä ossaa ottaa vasthan.

     Näitten eelä mainittujen suureellisten syitten lisäksi, ei kuitenkhan saa unohtaa pienempiä, arkisia asiojita. Paikaliset ihmiset muodostavat lujan pohjan meijjän kunnale. Täkäläiset asukhat ovat puheliaita, ilosia ja persoonallisia. Ilman heitä olis paljon tylsempi asua täälä."

Lapinhulluus

 

     "Son kuulkaa semmonen homma, että jos kerran eksyy Laphin, niin sitä saattaa tulla pörröksi lopun ikkää. Son tuo lapinhulluus semmonen tauti, ettei siittä meinaa parantua oikhen koskhan.

     Ensin sie käväset seku kattomassa, mikä son se ihmeelinen paikka, mistä kaikki puhhuu. Ylhensäkki son kesälä. Samala reisula käyt Jäämertaki kattomassa ko kerran olet jo tänne asti päässy. Yöttömän yön koet samala ja ihmettelet kuinka net oikhen pystyy täälä nukkumham, ko aurinko ei laske ollenkhan. 

     Ko olet käyny kerran, sie alat kohta suunittelemhan jo seuraavaa reisua. Mietit, että oliskhan se paljo mainostettu ruska minkälainen? No, sie lähet kathon. 

     Kovasti net väärtit kehhuu, kuinka soma sielon kevhälä hiihellä. Varsinki ko sattuu hyvät hankikelit. Ja taasen sie lähet käymhän pohjosessa. 

     Täälä sie sitte kuulet pilkkiviikosta, kaks kallaa-kisasta ja rauvvun yöpilkistä. No, häätyhän neki ilman muuta kokea. Ja sitte se kesä tullee ja taasen pittää lähteä. Kalastamhan ja vaeltamhan veri vettää. Kesän lopula vielä talvihillat kerätä ja ruskaki on taas sopivasti siinä hollila.

     Äläski sitte värkki. Riekonpyyntihän se meinas kokohnan unehtua. Tunturissa on soma kävelä hienoissa maisemissa ja ihhaila ko koira toimii ko singeri ja hakkee sulle riekot valhmiiksi. Illala sitte herkuttelet pannula paistetulla riekontäkälä.

     Mutta eihän sole mikhän lapinkävijä, joka ei ole kaamosta ja tietenki taihvanvalkeita kokenu. Häytyyhän sitä revontulet nähä. Ja taasen sullon hyvä syy tulla käymhän meitä kattomassa.

     Mutta äläppä huoli. Seuraava askel onki sitte jo vaarhalisempi. Sie alat haaveilhen, että olispa soma, ko löytäis vähäksi aikaa töitä täältä. Joskus käypii tuuri ja hommia löytyyki. Ja sitte saattaa käyvvä niin onnettomasti, että jos solet sinkkuna tullu, niin eikö joku paikalinen hurmaa ja sonki sitte menoa. Mie tiijjän monta, jokka on sen kohtalon kokenu. mutta harva sitä on kylläki katunu. Ylhensäkki hyvin ouvvat tyytyväisiä.

    Semmosta mie vain ny vaihtheksi mietiskelin. Että kannattaa kahestikki miettiä, uskaltaako tänne Laphin tulla. Siinä saattaa hoksaamatta käyvvä, että sielu riutuu niin kauvvan, että kohta sitä on pakko lähteä parantamhan käkkyräkoijjujen valtakunthan, tunturituulten ahvottamaksi.

     Ja jos oikeasti niin onnettomasti pääsee käymhän, niin ei muuta ko syvämmellisesti tervetuloa. Kyllä tänne Enontekijölle mahtuu asumhan."

Skaimmadas

      -"Siinä se viimhein on, kyllä sitä saiki ajjaa. Mönkijhän tuli kilometrejä melkosesti. Ja vähä joutu vielä kävelhenki. Mutta ei juuri kehtaa naapurin puolele mönkijälä ajjaa." 

     Laskin rinkan selästä ja istuin jäkälikköön. Pitkään olin suunnitellut kalareissua norjan puolelle. Nelisen tuntia kesti kyyti mönkijällä ja kymmenen kilometrin kävelyn jälkeen, olin viimeinkin tullut perille. Iso järvi, tuntureitten keskellä, aukeni eteeni. Tässä olisi tarkoitus viettää pari seuraavaa päivää. Isojen taimenien perään olen lähtenyt. Järvestä lähtevät pienet purot, syvine lompoloineen, takaisivat kyllä paljon mielenkiintoista tekemistä.

     Tunturikoivu paloi nuotiossa iloisesti ja pian lounas oli valmis. Kaadoin nokipannusta kahvin kuksaan jäähtymään ja katselin järvelle. Mielessäni suunnittelin, kuinka alan testaamaan, ovatko kalat syönnilä. Huomioni kiinnitti, kuinka muuten tyvenen järven keskellä, alkoi vesi liikehtimään. Aivan kuin iso kalaparvi olisi uinut pinnalla ympyrää. Näky oli todella erikoinen. Väreilyä kesti ehkä minuutin ja sitten järvi tyyntyi. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

     Jokin näyssä sai minut tuntemaan oloni levottomaksi. Paljon olen tuntureilla kokenut, mutta tällaista en ollut koskaan nähnyt. Silti en ylläty kovinkaan herkästi, olenhan keskellä maahisten valtakuntaa. Lapinmaa on täynnä mystiikkaa.

     Iltaruskossa mietin, lähdenkö kiertämään järveä. Matkaa tulisi kolme, ehkä neljä kilometriä. Monta ojaa ja pientä jokea pitäisi ylittää. Loppukesän aurinko näkyisi vielä jonkin aikaa ja hämärää hetkeä kestäisi pari tuntia. Mutta syökö kala pimeällä? Olisiko parempi keskittyä lähimmän pienen joen kalastamiseen ja kiertää järvi päivänvalon aikaan? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui järkevimmältä. Olihan paikka uusi tuttavuus. Siihen kannattaa tutustua päivänvalon aikana. 

     Kasaan vapani. Vanha avokelani pääsee taas näyttämään luotettavuutensa. Siiman päähän laitan messingin värisen vilkun. Siitä on tullut luottopelini vuosien saatossa. Astelen järven rantaan. Sorapohjaa näkyy parin metrin matkalta ja sitten se katosi jyrkästi pimeyteen. Taitaa olla syvä järvi. 

     Heitän lipan kauas järveen ja annan sen vajota rauhassa. Aloitan hitaan kelauksen. Lippa ilmestyy syvyyksistä. Toinen heitto. Annan vieheen vajota vielä pitempään ja aloitan jälleen kelaamisen. Samassa tunnen pienen tärpin. Ei pysynyt. Kävi vain kokeilemassa. 

-"Äläppä huoli. Kyllä tässä kallaa tuntuu olevan."

     Kävelen hämärtyvässä illassa pienen puron suulle. Kartan mukaan siinä on leveämpiä suvantoja, joissa luulisi taimenien lymyävän. Niitä lähden nyt kokeilemaan. Hetken mielijohteesta heitän vielä vilkun järveen, jos vaikka sattuisi iltapalan saamaan. Vilkku vajosi hitaasti kohti pohjaa. Kuinkahan syvää tässä lieneekään? Kierrän kammesta ja viehe lähtee rullaamaan minua kohti. Tunnen taas hennon nykäisyn. On siellä elämää, ehdin ajatella, ennen kuin valtava kiskaisu melkein lennättää vavan käsistäni. 

     Ehdin hädin tuskin tarrata vavasta kunnolla kiinni. Vapa taipuu ja siimaa juoksee rullalta. Kiristän hieman jarrua ja aloitan varovaisen pumppauksen. Hitaasti saan kelattua siimaa takaisin. Jotain todella suurta tuntuu olevan kiinni. Tiesin kyllä näistä järvistä saadun suuria kaloja, mutta tämä yksilö tuntui käsittämättömältä. Saamani kymppikiloiset hauetkin tuntuivat todella pieniltä tähän verrattuna. Aivan kuin olisin uppotukkia yrittänyt saada ylös. 

     Vedän varovasti vapaa ylöspäin ja kelaan. Siiman päässä oleva isomus ei tee äkkinäisiä liikkeitä. Vastenhakoisesti se nousee kohti pintaa. Viimein alan näkemään syvyyksistä nousevan jotain . Valtava kullalle kimaltava hahmo ilmestyy hiljalleen mustasta vedestä. Katselen sitä suu auki. Eihän noin isoa kalaa näillä vesillä voi edes olla.

-"Ei jumaliste, ei voi olla totta!", kiroan ääneen. 

Vapa taipuu alaspäin ja samassa kala potkaisee lujaa. Vesi pärskähtää järvessä ja lennän selälleni , kun siima yhtäkkiä löysää. 

-"Ei helketti, pääsi karkhun!". 

     Kompuroin ylös rantakivillä. Katselen viehettä. Siima ei ainakaan katkennut. Vilkun kolmesta koukusta, kaksi on katkennut. Mikä ihme sielä oli kiinni? Mitään noin suurta en ollut koskaan nähnyt näillä vesillä. Merellä olisin ymmärtänyt, mutta ylhäällä tunturijärvellä. Viimeisenä näköhavaintonani olin näkevinäni poronsarvet kalan päässä.

     Mieleeni tulivat vanhojen ihmisten muistelemat  tarinat kalojen vanhimmista. Oliko siiman päässä ollut Skaimmadas? Kylmät väreet kulkevat selässäni. Usva nousi järvenselälle pimenevässä illassa. Taitaisi olla parasta lopettaa pyynti tähän ja asettua yöpuulle. Teltan pstyttäisin kyllä kauemmaksi järvestä.

-"Antheksi, ei ollut tarkotus sinua pyytää. Toivottavasti et suuttunu, vedenhaltija.", sanoin ääneen sysimustan veden äärellä. 

     Heitän rinkan selkään ja lähden kävelemään rannasta kauemmaksi. Ylempänä kuivalla maalla lienee turvallisempi nukkua.

-"Tätä kalajuttua ei varhman kukhan usko, ko kerron.", mietin kävellessäni. "Mitäkhän huominen tuopii tulleshan?"

      Herään aamulla sinirinnan lauluun. Linnun uskomattoman kaunis liverrys kuuluu aivan teltan vierestä. Aurinko paistaa lämpimästi ja eilisiltainen kokemus tuntuu kuin unelta. Kömmin ulos teltasta ja nostan katseeni järvelle. Leppoisa tuulenvire aaltoilee veden pinnalla. 

     Kävelen hiljaa järven rantaan. Kaivan kuksalla vettä kahvipannuun. Ilmeisesti olen saapunut saivojärvelle, joten vettä ei sovi ottaa pannulla suoraan. Samoin meteliä ei kestä pitää. Muuten kalat pakenevat järven pohjassa olevasta reiästä toiseen maailmaan. Näin äiji oli minua eläessään neuvonut. Järven vesi näytti edelleen mustalta vaikka aurinko paistoi. Olisi tosiaan mukava tietää kuinka syvä tämä järvi onkaan.

     Aamukahvin jälkeen laitan vavan taas pyyntikuntoon. Vääntyneen lipan pistän rasiaan muistoksi. En oikaise koukkuja siitä. On sentään jotain todistusaineistoa muille näyttää. Lähden kävelemään eilistä ojaa kohden. Aloitan pyytämisen siitä. Oja ei ole kuin ehkä metrin leveä, mutta siinä on vähän väliä syvempiä kuoppia. Hiivin kyyryssä ja tömistelemättä ensimmäisen lampareen luo. Oja on leventynyt muutaman metrin levyiseksi ja noin metrin syvyiseksi suvannoksi. Hiekkapohjaa vasten näen taimenen uiskentelevan ympäriinsä. Ehkä noin 300 grammaa, mietin mielessäni. Juuri passeli tikunnokassa paistettavaksi. 

     Varovasti heitän vilkun lampareen toiselle reunalle ja alan veivata. Lippa pyörii kalan kuonon edestä, mutta se ei reagoi mitenkään. Sama toistuu useamman kerran. Kuin noiduttuna, taimen ei ole näkevinäänkään viehettä. Mieleeni iskee epäilys, että taisin illalla suututtaa vedenhaltijan ja nyt se on taikonut minulta vieheet näkymättömiin.

     Jatkan kulkua alavirtaan. Kapeissa koskissa ei kannata edes yrittää. Vettä niissä tuskin on nilkkaan asti. Virta hiljenee jälleen ja uusi suvanto alkaa. Vaaleaa pohjaa vasten näen jälleen taimenen uivan paikallaan. Tämä taitaa olla vielä isompi kuin edellisessä kuopassa. Varovasti hiivin lähemmäksi, pysähdyn pienen pensaan taakse ja heitän vilkun veteen. Viehe alkaa pyörimään ja menee kalan edestä. Ei minkäänlaista reaktiota. Astun esiin pensaan takaa. Näkyy vain pölähdys hiekkapohjalla, kun taimen katoaa salamana törmän alle.

     Koluan koko päivän järvestä lähteviä pieniä puroja. Kalaa kyllä on, mutta se ei ollut syönnillä. Yksikään ei ollut näkevinäänkään vieheitäni. Vedenhaltija oli selvästi suuttunut pyydystysyrityksestä. Se ei kylläkään ollut tarkoitus. Asialle ei voi enää mitään. Illalla palaan väsyneenä ja tyhjin käsin teltalle. Huomenna pitäisi lähteä kävelemään takaisin mönkijälle ja ajaa kotiin. Arki koittaa taas.

     Sinirinta herättää minut taas aamulla liverryksellään. Kaunista kuultavaa. Vähän lohtua muuten tyhjälle reissulle. Teen tulet ja haen pannuun vettä. Aamuauringossa järvi näyttää jotenkin rauhalliselta, kuin siinä aiemmin ollut uhkaava tunne olisi poissa. Laitan pannun keittistangon nokkaan lämpinemään ja syön aamupalan, Kahvia nauttiessani, päätän vielä kerran kokeilla onkia järvestä. Tuskin skaimmadas enää ottaa vieheeseen.

     Virveli kädessä kävelen rantaan. Heitän vilkun pitkälle ja annan sen upota. Käännän kammesta ja saman tien tunnen, kuinka jokin tarttuu vilkkuun kiinni ja jarru alkaa huutamaan. Siimaa juoksee puolasta ja kiristän jarrua hieman. Siiman päässä on jotain isoa kiinni. Ei kuitenkaan niin suurta kuin tuloiltana. Kala säntäilee edestakaisin ja yrittää päästä irti. Hiljakseen pumppaan sitä ylöspäin syvyyksistä. Lopulta pimeydestä alkaa näkymään vaalea hahmo. Taimen se on ja iso. Kala syöksyy pintaa kohden ja hyppää ilmaan, ravistellen vilkkua irti suustaan. Pidän siiman niin tiukalla kuin vain voin.

     Lyhyen kamppailun jälkeen kala viimein väsyy ja vedän sen rantaan. Kopautan taimenta kivellä päähän ja verestän sen samantien. Taistelun jännitys laukeaa hiljakseen ja katselen kultakylkistä pilkukasta kalaa ihaillen.

-"Varhman lähemmäs kolme kiloa tuo häätyy painaa.", tuumin mielessäni. Perattuani kalan, käännyn katselemaan järvelle.

-"Kiitos ja antheksi!", sanon ääneen.

     Nostan taimenen rantakiveltä ja lähden kävelemään kohti leiriä. Enempää en tarvitse tällä reissulla. Teltalla suolaan kalan hyvin. Puran leirin ja pakkaan rinkkani. Kalan paino tuntuu repussa, kun nostan sen selkääni. Kotimatka alkaa. Heilautan järvelle kättä hyvästiksi ja huudahdan,

-"Kiitos kaikesta! Varhman näemä vielä joskus!"

     Lähden kävelemään kohti mönkijää. Muutaman askeleen jälkeen katson vielä kerran taakseni. Tyvenellä järvenselällä näkyy jälleen pyörre. 

Etiäinen

     Oletko koskaan kuullu jonkun tulevan portaille, kopistelevan kengät lumesta ja avaavan oven, mutta ketään ei kuitenkaan näy? Jos olet, niin olet kokenut etiäisen.

     Etiäistä voi kutsua aisteilla havaituksi, selittämättömäksi kokemukseksi. Sitä ei ole kaikilla, vaan niin sanotuilla väkeväverisillä. Etiäinen kulkee omistajansa edellä, aivan lyhyestä hetkestä, useampaan vuorokauteen, ilmoittaen vieraan kylään tulosta. Etiäistä ei tarvitse pelätä, koska se on harmiton.

     Ennen vanhaan etiäiset olivat paljon yleisempiä. Nykyajan kiireet ovat verottaneet niiden olemassa oloa. Vai olisiko, ettei niitä enää joudeta huomioimaan. Etiäisiä esiintyy kuitenkin enemmän vanhojen ihmisten parissa kuin nuoremman polven. 

     "Mie kuuntelin kerran kotona, ko tuli auto pihale. Porthailta kuulu ääntä, ko lumia kopistelthin kengistä. Sitte ovi aukasthin, tömistelthin lissää ja väliovi aukasthin ja panthin kiini. Mie vilkasin eteishen, mutta ei sielä kethän ollu. Koiraki tuli kattomhan vierasta. No, mie menin siittä keittijhön ja laitoin kahvin tippumhan. Tiesin, että kohta tullee vierhaita käymhän. Ei siinä keriny kahvi kunnola tippua, ko pihale tuli auto. Väärti pyörähti kylhän. Ihmetteli, ko kahvi ootti jo valhmina."

Seidat

Seita Seittiseero-tunturin päällä. Seita lienee norjalaisten poromiesten
ja edelleen käytössä, koska kivikasalta löytyi kiiltäviä norjan kruunuja.

      Paulaharju sanoi aikoinaan kirjassaan todella hyvin, että ihmisellä on aina ollut tarve uskoa johonkin yliluonnolliseen. Johonkin, mihin turvautua hädän hetkellä. Ennen kristinuskon tuloa, Lapinmaassa ihmiset uskoivat erilaisiin luonnonhenkiin ja maahisiin. Eniten kuitenkin uskottiin seitoihin.

     Seidat olivat yleensä erikoisen näköisiä luonnossa tavattuja kohteita, kiviä, kivikasoja, kallioita, puita, järviä, tuntureita, yms. Poromiehet palvoivat yleensä näitä. Kalaseidat puolestaan tehtiin usein puusta, jonkin kalaisan järven rantaan.

     Seidoille uhrattiin enimmäkseen sarvia, rahaa, kalaa, alkoholia ja jopa poroja. Palvomisella varmistettiin poro-, kala- ja metsästysonni sekä terveys. Jos seita ei tuonut onnea, sitä voitiin rangaista.

     Enontekiöltä löytyy vajaa kolmekymmentä seitaa. Osa on selvästi nähtävissä, osasta näkyy vain rippeet. Vaikka vanhat uskomukset ovatkin enimmäkseen unohtuneet, löytyy seidoilta edelleen uusia uhrilahjoja. Tuoreita poronsarvia ja kiiltäviä kolikoita on miltei jokaisella käymälläni seidalla. 

     Kuuluisimmat seidat kunnassamme lienevät Näkkälässä, Pöyrisjärvessä, Termisjärvessä ja Halti-tunturi. Vähemmän tunnettuja löytyy ympäri kuntaa. Osa löytyy ainoastaan paikallisten opastuksella. 

    Esimerkiksi Hetassa on ollut Jyppyrällä seita, jonka kirkonrakentajat tuhosivat. Ensimmäisellä kerralla seitakivi vyörytettiin järveen, mutta sieltä se palasi takaisin paikoilleen. Toisella kerralla kivi ensin kuumennettiin tulella, halkaistiin palasiksi ja vietiin takaisin Ounasjärveen. Sen jälkeen järvestä ei ole tullut paljoa kalaa.

     Seidat ovat tärkeä osa kulttuuriamme ja ne ovat suojeltuja. Vaikka kristinuskoa on esiintynyt pohjoisessa pitkään, vanhoja uskomuksia ei silti ole täysin unohdettu ja hyvä niin. Kulttuurimme rikkautta täytyy vaalia kovasti, että tulevat polvet eivät unohda juuriaan. 

Maahiset

     Yksi  tunnetuimmista  Lapin  eläjistä  on  maahinen.  Näistä  maanalaisessa  maailmassa  elävistä olennoista on lukuisia kertomuksia. Maahiset olivat ihmisen kaltaisia ja elivät samantapaista elämää kuin  ihmiset  maan päällä. Tarinan mukaan maahiset olivat alunperin Aatamin ja Eevan lapsia. Lapset olivat lianneet itsensä leikkiessään. Eeva oli pessyt heitä ja kuullessaan Jumalan olevan tulossa, hän häpesi likaisia lapsiaan niin paljon, että piilotti heidät maakuoppaan, ettei Jumala näkisi heitä. Jumala kuitenkin huomasi tämän ja sanoi, että mikä on häneltä piilotettu, on piilotettu myös muilta ja niin osa lapsista joutui asumaan maan alla.

     Maahisen lehmän tai poron sai itselleen, jos ehti heittää tämän yli jotain itselleen  kuuluvaa.  Jotkut  saivat  tällä lailla  jopa kauniita maahisneitoja vaimokseen.  Jos taas itse joutui  maahisten  valtakuntaan, piti muistaa, ettei siellä saanut puhua eikä mitään saanut syödä eikä juoda. Muuten sieltä ei päässyt enää pois. 

Monesti tuntureilla kulkiessa,
aistii joissain paikoissa jotain mystistä.

     Maahisilta suojauduttiin monilla keinoilla. Esimerkiksi luonnossa liikkuessaan, yksi hyvä keino, maahisen seuratessa, oli hypätä puron yli. Maahinen ei päässy virtaavan veden yli, vaan jäi ojan toiselle puolelle. Rauta oli hyvä karkoitin ja kuuluisin suojelusamuletti oli komsiopallo, jollaisia pidettiin komsioissa, jotta maahiset eivät vaihtaisi lasta. 

     Vielä nykyäänkin maahisia näkee silloin tällöin. Useimmiten poroja ja muita eläimiä, jotka katoavat silmänräpäytyksessä. 

*    *    *

     Salvasjärven lapinkylässä asustaa maahinen nimeltänsä Salvas-Pirkko. Tämä vanha muori pitää kylän taloista hyvää huolta.

*    *    *

     Entisaikaan tehtiin heinää niittypalstoilta. Kerran olivat heinäntekijät soutaneet veneellä erästä jokea  pitkin.  He näkivät  yhdessä  jokilompolossa olevassa  suuressa  saaressa lehmiä,  jotka miehet  huomattuaan   sukelsivat  samantien  jokeen.   Maahisten  lehmät  olivat  käyneet  syömässä ihmisten maailmassa.

*    *    *

     Vanhan uskomuksen mukaan, polun päälle ei saa leiriytyä. Siinä ei saa rauhaa, kun maahiset kulkevat polkua pitkin. Tämän huomasi muuankin kulkija, joka yritti nukkua polun kohdalle pystyttämässään teltassa. Juuri kun hän pääsi nukahtamaan, niin hän heräsi siihen, kun joku läimäytti persauksille. Kolmannela kerrala, vaeltaja viimein uskoi ja siirsi teltan eri paikkaan."

*    *    *

     Kaksi poromiestä olivat kerran pystyttäneet laavun Kesäjärven rantaan. Siinä kahvistellessaan he kuuntelivat kun koirat alkoivat yhtäkkiä liikehtimään rauhattomasti. He menivät ulos katsomaan mikä ulkona oikein liikkui. Mitään ei näkynyt. Koirat istuivat mönkijän päällä katsoen kohti pohjoista. Miehet menivät takaisin laavuun. Vähän ajan kuluttua alkoi etäältä kuulumaan koiran haukuntaa ja poron vasojen roukumista. Kuulosti kuin kokonainen porotokka olisi liikkunut tunturissa. Miehet katsoivat parhaaksi purkaa laavu ja lähteä toiseen paikkaan yöpymään. Kesäjärvi on maahisten porojen palkimispaikka.        

                                  

Tavallinen kaltio - vaiko sittenkin portti manalaisten valtakuntaan?

"Hiihä ohi"

     Eräällä autiotuvalla oli kaksi miestä riekonpyynnissä. Illalla he istuivat pöydän ääressä ja kuuntelivat kun pihalta alkoi kuulua ääniä. Miehet kuulivat selvästi kun joku tuli hiihtäen pihalle ja riisui sukset jalasta ja laittoi ne seinälle. Mutta sitten ei kuulunut enää mitään. Toinen heistä meni ulos katsomaan, kuka oli tullut kämpälle iltamyöhään, mutta hän ei nähnyt ulkona ketään. Miehet jatkoivat kummeksuen askareitaan ja vähän ajan kuluttua sama toistui. Tällä kertaa toinen miehistä meni ulos ja karjaisi kovalla äänellä: ”Hiihä ohi, jos ei passaa sisäle tulla!” Tämän jälkeen ääniä ei enää kuulunut.

*    *    *

      Samaisella kämpällä oli kerran kolme miestä keväisellä kalareissulla. Pilkittyään päivän miehet istuivat iltaa pöydän ääressä. Yhtäkkiä kaksi miehistä katsoi ulos ikkunasta. Miehet näkivät ikkunan edestä menevän hiihtäjän kovaa vauhtia. He menivät ulos katsomaan kuka siellä oli liikkeellä. Hämmästys oli suuri, kun lumessa ei näkynyt jälkeäkään suksenladusta.