Luonto on vaitonainen. Metsän selkeys vaihtuu jänkillä pakkassumuksi. Ainoat merkit elämästä ovat riekon lumijalan painaumat lumessa. Niitä on paljon. Tänä syksynä riekkoja on runsaasti. Eräs etelästä tullut riekonpyytäjä kysyi minulta paikallisen asujan mielipiteen riekkokannoista. Vastasin hänelle rehellisesti, että jätä joka toinen ampumatta. Kanta on lähtenyt viimein toipumaan.
Koivurisukot ovat täynnä pieniä polkuja. Niistä pystyy lukemaan elämänlinnun elämää. Tuossa näkyy laskeutumispaikka. Näkyy olleen neljä lintua liikkeellä. Polut menevät pensaasta toiseen. Silmuja näkyvät syöneen monessa paikassa. Yhden pensaan takana näkyvät siivenjäljet. Siitä ne ovat lähteneet lentoon. Mikähän ne on säikäyttänyt?
Hiihtelen ojanrutoja ja maanlaitoja pitkin. Sukset uppoavat maata myöten. Lumi ei kanna vielä kunnolla. Sitä on polviin asti. Suojakelien jälkeen lumi tiivistyy ja kulkeminen helpottuu. Hirvenpyynti tällä lumella ja 15 asteen pakkasessa, ei ole helppoa. Suksien nostelu ottaa jalkoihin. Mutta silti mieli lepää vaikka kroppa huutaa välillä armoa. Kaamoksen alku on kaunista aikaa.
Saavun jänkän reunaan. Hirvenjälkiäei näy. Vanha poromiehen kelkanjälki näkyy lumen alla. Samaa jälkeä pitkin näkyy saukkokin juosseen. Muutama askel ja liuku. Jännän näköistä on sen meno. Hiihtelen männyn alle ja riisun repun selästäni. Kaadan höyryävää teetä termaristani mukiin ja otan eväsleivän rasiasta. Pieni tauko tekee terää umpisessa kahlaamiseen. Kauaa ei kuitenkaan pysty olemaan paikoillaan. Vilu hiipii iholle ja hämärä tulee nopeasti. Heitän repun takaisin selkään ja jatkan hiihtämistä. Kuljen hissukseen jänkän reunaa. Tuskinpa edes pystyisin ampumaan, vaikka hirvet juoksisivat tuohon aukealle. Sumua piisaa. Näkyvyyttä on välillä tuskin viittäkymmentä metriä.
Hiihtäminen muuttuu raskaammaksi koko ajan. Onneksi vanhoja kelkanjälkiä löytyy lumen alta. Poromiehet ovat paimentaneet porojaan muutama päivä aikaisemmin. Ennen lumisadetta. Siksi varmaankin hirvistä ei näy merkkiäkään. Hiihtelen etelään päin meneviä kelkanjälkiä pitkin. Kulkeminen helpottuu huomattavasti. Yritän ehtiä ennen hämärää ojalle, josta kyyti tulee minut sitten hakemaan. Valo heikkenee ja maailma muuttuu koko ajan enemmän siniharmaaksi. Viimein tulee niin hämärää, että kulkemani jälki katoaa näkyvistä. Uppoan umpiseen yhä useammin. Ei haittaa enää. Saavun viimein ojan varteen. Soitan kaverille. Perillä ollaan, voit tulla hakemaan. Jälkeäkään hirvistä ei näkynyt.
Puolikuolleena jään odottelemaan kyytiä takaisin ihmisten ilmoille. Kylmyys tuntuu nopeasti märkien vaatteiden läpi. Kaikesta huolimatta, kuuntelen tyytyväisenä hiljaista luontoa ympärilläni ja katselen sinistä kaamoksen hämärää. Muutamassa tunnissa sain pääni nollattua täysin kaikesta stressistä. Naurahdan hiljaa itsekseni. Kyllä kaamos on ihanaa aikaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti