Taivas on harmaa. Itse asiassa koko maailma näyttää harmaalta. Lunta satelee hiljalleen ja näkyväisyys heikkenee. Hiihdin kolmisen kilometriä passipaikalle. Lumi kantaa jo hyvin, mutta jänkillä pitää olla tarkkana. Lumipeite suojaa maata hyvin jäätymiseltä ja pikku pakkasessa suksia on hankala saada puhdistettua, jos uppoaa veteen. Hiihtäessä voi nautiskella luonnon rauhassa. Vielä ei ole kelkkailijoitakaan kovin montaa. Ainostaan poromiehiä liikkuu moottorin voimalla tähän aikaan vuodesta.
Jostain kaukaa kuuluu koiran haukku. Meidän koira se ei ole, koska ajomies on aivan toisella suunnalla. Alkaa olemaan viimeisiä kelejä koirapyyntiin. Lunta on jo sen verran, ettei se enää jaksa juosta pitkään. Lisäksi hirvi saattaa vahingoittaa koiraa, jos liian lumen takia se ei pääse pakoon.
Lumisade sakenee. Näkyvyyttä on enää pari sataa metriä. Märkä pökkylä palaa kituliaasti nuotiossa. Tarvitsisin tervaskannon, mutta niitä ei näy lähettyvillä olevan, enkä viitsi poistua passipaikalta niitä hakemaan.
Olen näkevinäni koivikon reunalla, jänkän takana tumman hahmon. Olisiko hirvi? Sade kuitenkin häivyttää hahmon ja pian se katoaa kokonaan. Olisiko eläin käynyt minua katsomassa ja lähtenyt sitten toisaalle. Jään odottamaan näkyisikö sitä vielä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Taisin nähdä harhoja. Kuvitellut koko tapahtuman. Pitkä odottelu ja lumisade saavat aistimuksia aikaan. Kohennan hiljaa valkeaa ja lisään siihen pari koivupökkylää.
Kaamoksen alku on hienoa aikaa. Luonto rauhoittuu talvihorrokseen. Ainoat näkemäni elävät olennot erämaassa ovat tiaiset, korpit ja kuukkelit. Täällä sitä on parhaiten koronaa piilossa, mäntyjen keskellä vaaroissa ja koivikoissa ojanrutojen varsilla - kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti