Sumu leijailee syksyisessä maastossa. Löydän itseni jälleen kerran kävelemästä pitkin tunturikoivikoita. Lintuja on tänä syksynä kohtalaisesti. Muutaman olen saanut saaliiksi. Juhlaruokaa perheelle. Ruskan jälkeinen luonto vaikuttaa rauhalliselta. Kuin vilkkaan kesän jälkeen lepoon asettuneelta. Pitkä ja pimeä talvi on edessä.
Huomaan pensaan tyvellä riekon naakivan. Matkaa ei ole kuin pari metriä. En voi näin läheltä kuitenkaan ampua, joten kävelen eteenpäin sen ohitse. En katso lintuun suoraan, koska silloin se tajuaa, että olen huomannut sen ja lähtee karkuun. Näin isä aikoinaan minulle opetti ja oikeassa hän oli, niinkuin monessa muussakin asiassa.
Kymmenkunta metriä kuljettuani, katsoin vaivihkaa taakseni. Nyt voisin ampua riekon. Tältä matkalta se ei enää menisi muusiksi. Varovasti käännyin ja hain katseellani lintua. Jossain tuon pensaan tyvellä sen pitäisi olla.
Viimein näin sen ja hämmästyin. Riekko oli taas parin metrin päässä minusta. Hitaasti käännyin takaisin ja lähdin kävelemään eteenpäin. Edettyäni muutamia metrejä, vilkaisin jälleen taakseni. Lintu juoksi perässäni. Ikinä ei ole tällaista sattunut.
Kuljin eteenpäin ja vilkuilin vähän väliä taakseni. Riekko seurasi perässäni koko ajan. Välillä se päästi lyhyen päkistyksen ja juoksi perääni. Lopulta pysähdyin ja käännyin lintua kohti. "Korttoko solet ko minua seuraat? Juovatat ko koira isäntäänsä." Lintu pysähtyi muutaman metrin päähän ja kallisteli päätänsä ja kuunteli minua. Päkisi lyhyesti ja oli taas hiljaa. "Et sie mikhän normi mettänelävä ole. Mitä sie yrität mulle kertoa?
Riekko kallisti päätään ja päkisi taas. Äänessä oli jotain surumielistä. "Kerro mikä sinua vaivaa.", sanoin. Lintu istahti maata vasten, avasi nokkansa ja alkoi itkeä. Hämmentyneenä kuuntelin sitä ja samalla tajusin mistä oikein oli kyse. Mieleeni tulivat isäni kertomukset äpäristä, jotka oli surmattu heti syntymän jälkeen ja kastamattomina haudattu metsään. Monta juttua olin niistä kuullut ja nyt sellainen sattui omalle kohdalle.
Riekko lopetti itkemisen kun aloin puhutella sitä uudestaan. "Näytä mihin sinut on hauvvattu. " Kirjava lintu lähti juoksemaan pitkin tievaa ja nyt minä puolestani seurasin sitä. Välillä se pysähtyi ja odotti minua. Lopulta se pysähtyi pienen ojan varressa olevan paksun koivun juurelle, katsoi minua ja haihtui ilmaan.
Polvistuin koivun viereen. "Vai tähän sinut on joku piilottanu." Mielessäni mietin, miten tällaisessa tilanteessa neuvottiin toimimaan. "Kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman." Lausuin lopuksi Isä meidän-rukouksen. Tunsin kuinka paikalla ollut ikävä tunnelma laukesi ja oloni muuttui rauhalliseksi. Rauhaton sielu sai viimein kaipaamansa levon.
Nousin varvikosta ylös. "Lepää rauhassa." Lähdin kävelemään eteenpäin. Oloni oli sekava, mutta onnellinen. Kuinkahan kauan äpärän sielu oli vaeltanut paikalla? Pitää käydä tarkistamassa tilanne, kun seuraavan kerran kuljen täällä päin.
Parinkymmenen metrin päässä haudasta, oli neljä riekkoa pienellä aukealla. En kuitenkaan yrittänyt ampua niitä. Minulla oli jo reissun kiintiö täynnä. Ei liikoja yhdellä kertaa. Riekot lähtivät päkisten lentoon ja katosivat koivikon suojaan. Takanani kuului iloista jokeltelua muutaman sekunnin ajan ja sitten luonto oli jälleen hiljaa. Hymyillen jatkoin matkaani kohti autoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti