"Viihmeinki koitti se paljo ootettu hetki. Sorsastuksen alku on aina ollu mulle semmonen syksyn kohokohta. Pääsee hiljaa naakimhan ja kattelemhan lintuja. Sillon sitä on aistit terävimmilhän. Mikhän muu pyynti ei ole niin intensiivistä mulla. Hirvestys ja muu linnunpyynti on semmosta lompsimista sen rinnala.
Järven rannale ku pääset, niin alkaa pitkä kiikarointi. Ensin nopea vilkasu järven seläle, että näkkyykö sielä mithän. Sitte alkaa kaislikoitten kattominen. Hithasti tiiraten, joka pikku värhen tarkistamalla, linnut ylhensäkki löytyy. Ja tutussa paikkaa tietää, missä net ruukaa olla.
Mie olin jo hyvissä ajoin liikhelä. Ensimäiset sorsat säikytin jo tullessa, ko meinasin ranthan kävelä. Olis pitäny jättää veenhaku välhin. Hyvässä lykyssä olis saanu jo paistin venevalkamasta. Pittää ens kerrala olla viishampi.
Puolen päivän jälkhen, lähin sitte liikhele. Tehin semmosia pistoja luhikoihin, joissa linnut ruukaa tavalisesti olla. Luhikko toisensa jälkhen oli tyhjää täynä. Aamula net linnut kuiteski lensi tänne päin. Ainokaiset linnut, olit kolme haapanaa järven toisessa päässä. Niitä ei kuitenkhan kehanu lähteä pyythän, ko nolit eteläläisten mökkirannassa. Pittää joskus kysässä, että saisko siinä lähelä ampua.
Varhman net sorsat oli mettässä syömässä mustikoita. Olis kohta pitäny kulkea jänkänlaitaa pitkin. Olis saattanu sautattaa net sieltä. Viimi vuonahan niin kävi.
Ei päässy alotuspäivänä linnun makhun, mutta on tässä vielä parisen viikkoa aikaa käyvvä kokkeilemassa, ennen ku sorsat alkaa lähtemhän. Ei sitä sen saalhin tähen käyäkhän. Mielenvirkeyttä ja meditaatiota sieltä haethan. Lintupaisti onki sitte plussaa siihen pääle."
 |
| Vähä on puolukkaa, mutta kyllä sen verran, että lappapuurhon riittävät. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti