Fiilistelyä

     Katselen kuulaalle tähtitaivaalle. Keli on hieno. Puolikas kuu loistaa taivaalla todella kirkkaana. Se suorastaan häikäisee silmiä. Parinkympin pakkanenkaan ei edes tunnu kylmältä. Tähtien joukossa näkyy satelliitti. Se liukuu yksinäisenä halki taivaankannen, kuin yhtenä tähtenä muiden joukossa. Lopulta se katoaa pimeään avaruuteen.

      Kellojen siirto sotkee elämänrytmin. Liiallinen valo houkuttaa touhuamaan ulkona myöhäseen. Oikeastaan se on vain psykologinen asia. Tekemistä ei kuitenkaan ole vielä niin paljoa, että oikeasti jotain tapahtuisi. Sitä vain touhottaa menemään, ilman mitään todellista tarvetta. Valo sotkee ajatukset. Pitää vain tottua uuteen rytmiin.

     Revontuliakaan ei vielä näy. Sovellus kyllä lupasi jonkinlaisia tällekin illalle. Edellisinä viikonloppuina oli komeita tulia, mutta niitä ei oikein ehtinyt kuvaamaan. Jotain sentään sain ikuistettua, mutta ei mitään merkittävää. Oikeastaan koko talvi on mennyt väärässä rytmissä niiden suhteen. Vapaat ja revontulet ovat sattuneet enimmäkseen eri aikoihin.

     Käyn välillä sisällä. Kiinnitän kameran jalustaan ja laitan kaiken valmiiksi. Jos ilta sittenkin yllättäisi ja reposet loistaisivat kirkkaana edes hetken. Toivoa sopii. Minun tuurilla ne kuitenkin pysyvät piilossa.

     Katselen kympin uutiset loppuun. Maailma on yhtä levoton kuin ennenkin. Vedän untuvatakin päälle ja karvalakin päähän. Luulisi tällä vaatetuksella jonkin aikaa pärjäävän. Astelen kamerani kanssa pihan pimeyteen. Seison hiljaa paikallani metsää kuunnellen ja annan silmien tottua hämärään. Kohta alankin jo erottamaan pihapuitten silhuetit taivasta vasten. Kuu antaa valoa, vaikka se ei ole kuin vasta nousussa. Melkein puolikas jo.

     Kävelen hiljaa pihatietä pitkin ja lasken jalustan maahan. Kaukana pohjoisen puolella näkyy hento, vihreä juova. Mutta se kuitenkin nousee sieltä ylemmäksi ja lähenee. Kamera odottaa valmiina. Kunhan nyt jotain saisi kuvattua.

     Ulkona olevaa tunnelmaa on mahdoton kuvailla. Kameralla saa ikuistettua kirkkauden ja revontulet. Kirjoittamalla voi kertoa jotain asiasta. Mutta se tärkein, fiilis, ajatukset, lämpö, henkisyys, ne kaikki jäävät muiden ulottumattomiin. Ainoastaan itse voi aistia ne kaikki, täällä paikanpäällä, juuri nyt. Ainutlaatuinen hetki. Huomenna sitä ei enää ole. On taas jokin muu, erilainen. Näitä hienoja, käsin kosketeltavia ja ainutlaatuisia hetkiä ei loppujen lopuksi ole paljoa. Siksi on liikuttava mahdollisimman paljon ulkona luonnossa.

     Jopa öinen Lapin luonto tarjoaa paljon elämyksiä sille, joka kehtaa siellä liikkua. Kannattaa kokeilla, saatat yllättyä. Katsotaan kuinka pitkään jaksan seisoa ja odottaa aistit avoimina, mitä tämä ilta tuo tullessaan.