Aaveriekostaja ja muita kummajaisia

     Kaksi miestä oli tunturissa riekonpyynnissä. He asuivat kämpässä koko talven ja hiihtivät ansakierroksensa joka päivä. Riekkoja tuli hyvin ja kaverukset hakkasivat lisää ansoja jatkuvasti. Lopulta kierros kesti aamuhämärästä pitkälle iltapimeään.

     Lopulta ansoja oli niin paljon, että heidän oli lähdettävä kiertämään ansat toinen toisesta suunnasta. Siten he ehtisivät kokea ne nopeammin, ettei tarvitsisi enää pimeällä hiihtää. Silti kierros kesti myöhään ja onneksi oli täydenkuun aika. Se helpotti miesten työtä huomattavasti. Toinen miehistä oli kokemassa viimeisiä ansoja ennen kämppää ja huomasi kuunvalossa toisen ansastajan hakkaavan uutta riekonansaa pienen jänkän toisella puolella. Mies ihmetteli, miksi hänen kaverinsa oli samalla jängällä, koska hänen piti olla toisaalla.

     Mies huusi kaverilleen, että ei kannata virittää enempää ansoja ja hän lähtee kämpälle kahvinkeittoon. Pyytäjän lähtiessä hiihtämään, toinen oli heilauttanut kättään ja jäänyt laittamaan ansaa loppuun.

    Kämpälle tultuaan mies teki kaminaan tulen ja laittoi kahvipannun lämpenemään. Kahvin valmistuttua alkoi pihalta kuulua ääniä. Toinen kaveruksista saapui viimein kiertokseltaan. Hän laittoi sukset seinää vasten ja tuli väsyneenä sisälle.

     Ensin tullut alkoi ihmetellä, miksi kaveri oli tullut samaan paikkaan ansoja hakkaamaan, vaikka aamulla sovittiin, että kumpikin käy oman kierroksen. Mies katsoi toveriaan kummissaan ja sanoi, että hän tuli juuri sieltä päin, mistä aamulla oli puhe. Hän ei ole nähnytkään kaveriaan kuin aamulla viimeksi.

     Kämpässä tuli hiljaista. Kuka oli ollut kolmantena ansoja hakkaamassa kuutamonvalossa?

*    *    *

     Näkkälän ja Hetan puolivälissä, Postipolun varrella, sijaitsee Näkkälän välitupa. Tässä autiotuvassa voi olla levoton oleskella. Laverilla, kaminan kohdalla on paikka, jossa ei pysty nukkumaan. Moni on kertonut heräileensä pitkin yötä ja nukkuneensa levottomasti.  Sota-aikana kämpän vierelä olevaan mäntyyn on hirtetty saksalainen sotilas, joka on mellastanut siitä lähtien  tuvassa.

     Kerran yksi paikallinen oli jututtanut kolmea turistinaista, jotka olivat olleet vaeltamassa Pöyrisjärvestä Hettaan ja he yöpyivät Välituvalla. Kaksi naisista oli pirteitä, mutta yksi heistä oli väsynyt ja haukotteli koko ajan. Kuullessaan kulkijoiden yöpyneen autiotuvassa, oli mies kysynyt missä nainen oli nukkunut. Kummasteleva ilme kasvoillaan nainen oli kertonut nukkuneessa laverilla, kuten kaverinsakin.

     Mies tarkensi kysymystään ja kysyi, millä kohtaa nainen oli nukkunut. Oliko tämä ollut kaminan kohdalla? Nainen vastasi nukkuneensa juuri sillä kohdin. Mies kehotti häntä nukkumaan ensi kerralla jossain muussa kohtaa.

     Nyt kahden muunkin turistin ilmeet muuttuivat ihmetteleviksi. Mies kertoi naisille Välituvan tarinan. Kasvot säikähdyksestä kalpeina, naiset eivät enää koskaan aikoneet yöpyä siinä kämpässä.                                             

*    *    *

          Muutaman kilometrin päässä Pöyrisjärvestä alaspäin, Pöyrisjoen rannalla on Proksin kentäksi kutsuttu vanha asuinpaikka. Paikan kohdalla nähdään joessa uivan joutsenen, joka häviää yhtäkkiä. Välillä paikalla näkyy valkoinen poro, joka katoaa samalla lailla.

Painajainen

     

     "Nunnasesta ithän, Kalmakaltion entisen rajavartiolaitoksen lähelä, Pelsivaaran alla, Käkkälöjoen rannala, sijaitsee Kalmatupa. Tämä autiotupa on ollu monele kulkijalle rauhaton yöpymispaikka.

     Erhänä talvi-iltana siihen sattu tulehman miehiä naapurikylästä. Miehet olit porohoitoreissula ja päättivät jäähä siihen kämpäle yöksi. Kotimatka pimeässä ei oikhen innostanu kethän. Kämpän maine oli miehille tuttu, mutta net päätteli ettei kummitus uskala ilhmaantua, ko vastassa oli kuiteski useampi raavas mies. Iltapalan syötyjhän miehet laittovat sitte nukkumhan.

     Yks toisensa jälkhen väsynhe miehet nukahtivat. Laverilla viimisenä ollu Jussa-Pekka, kuunteli ko tuhina ja kuorsaus alko kuulumhan vierustovereitten joukosta. Juuri ennen unentuloa se kuitenki havahtu. Ritsin toisessa päässä nukkuva kaveri alko yhtäkkiä liikkumhan levottomasti ja korisemhan ja sen hengitys alko pätkimhän. Kuulosti siltä ko solis ollu tukehtumassa. Vähän ajan päästä hengitys alko kuitenki kulkemhan normaalisti, mutta seuraava nukkuja alko tehhä samaten. Jussa-Pekka kuunteli ja tehenteli nukkuvaa. Se arvas mistä siinä oli kysymys.

     Mies toisensa jälkhen sai saman kohtalon. Tuntematon kiusas jokhaista väsynyttä kulkijjaa. Viihmein Jussan vieruskaveri rauhoittu. Nyt solis sitte hänen vuoronsa. Jussa-Pekka tunsi, ko joku asettu istumhan rinnan pääle. ”Mie olen painajainen!”, visto ääni sano. Mutta kummitus ei osanukhan oottaa, ettei Jussa nukkunukhan. ”Ole mikä olet, mutta jätä minut rauhhan!”, huuahti Jussa-Pekka. Ja samassa kummitus katos. Eikä sitä ennää näkynyt koko yönä."

     Painajainen oli öisin liikkuva, pelätty kummitus. Se asusti autiotuvissa ja vanhoissa turvekammeissa ja laavuissa. Tällaiseen asumukseen asettuvan kulkijan oli muistettava asettua ”kolmen lukon taakse”, taikka nukkumaan laittaessaan jätettävä tuppivyö poikittain selän alle, siten muodostaen ristin. Painajainen kävi ihmisen päälle tämän nukahdettua. Yleensä se nähtiin karhun, ketun taikka vanhan lapinmuorin hahmossa, joka istui nukkuvan rinnanpäälle estäen tätä hengittämästä.

     Asutulla seudulla painajainen ilmestyi jopa taloihin, yleensä kuitenkin navettoihin. Siellä se istui lehmän taikka hevosen selkään lepäämään. Joskus se saattoi tulla jopa sisälle pirttiin ahdistelemaan nukkuvia. Painajainen pelkäsi valoa, tulta ja kovaa ääntä. Toisinaan sitä häädettiin ampumalla. Mutta puukkoa ja kirvestä se pelkäsi eniten. Samaten ukkosen särkemää puuta se myös kammosi. Tällaisesta puusta tehtiin nk. painajaisristi, joka ripustettiin kattoon roikkumaan. Se oli voimakas talismaani, joka piti riettaan poissa.

   

Mystinen Lappi

                 Lapin uskomuksissa oli olentoja, jotka liikkuivat pimeällä tai muuten ihmisiltä piilossa. Osa niistä eleli kaukana erämaissa, osa taas tuli kummittelemaan kyliin ja taloihin. Jotkut taas elelivät rauhassa ihmisten kanssa maan päällä.

                    Lapinmaa on täynnä kaikkea sellaista mitä nykyajan ihminen ei edes huomaa. Kiireinen ja stressaantunut yhteiskunta on vieroittanut ihmisen luonnosta ja sen asujaimistosta sekä ihmeistä. Silti usein tunturivaelluksella monesta tuntuu kuin autiotuvalla tai nuotiopaikalla olisi muitakin kuin väsyneitä vaeltajia.

Lapista löytyy valoisa ja pimeä puoli.

           Ulkopaikkakuntalaiset eivät tiedä mitä mystistä voikaan liittyä vanhaan polkuun tai kirkasvetiseen kaltioon. Paikallisväestökään ei enää muista, että tunturissa asuu muitakin kuin poroja. Silti osa tervehtii astuessaan sisälle autiotupaan. Onko se pelkästään ”seku vain” -tapa vai olisiko se perintöä aikaisemmilta ajoilta, jolloin ihmiset elivät rinnakkain staalojen ja maahisten kanssa? Vanhat muistelukset ovat juurtuneet selkärankaan ja sieltä ne vaikuttavat, vaikka ihminen ei itse huomaakaan mitään. Vielä nykyäänkin sattuu toisinaan ilmiöitä, joita ei pystytä selittämään järjellä. Vaikka ihminen on vieraantunut luonnosta ja vanhoista tavoista, silti jopa nuorempi sukupolvi on joutunut tällaisten outojen tapahtumien todistajaksi. Joitakin parantajia ja verenpysäyttäjiä on vielä hengissä, mutta jatkajia ei enää ole. Vaarana onkin tällaisten erikoisuuksien katoaminen.

Kuulun itsekin tähän ihmisryhmään, jolle vanhat tavat ovat selkärangassa. Vaikka se joitain ihmisiä naurattaa, niin laittakaapa merkille, kun seuraavan kerran saavutte autiotuvalle, tervehtiikö kaverinne kämppään saapuessaan. Veikkaanpa että tervehtii ja sillä tavoin kysyy tuvanhaltijalta lupaa vierailulle.

    Tällaisia tarinoita on paljon ja olen yrittänyt kerätä niitä parhaani mukaan. Valitettavasti näiden ilmiöiden kokijoista suuri osa on jo poistunut näiltä tuntureilta, mutta jatkan taltiointia silti. Kuulemiani juttuja julkaisen nyt muutaman kerran.

Valo voittaa

      "Taas son meilä kaamos ohi. Eteläläiset pittää sitä synkkänä ja masentavanna, muttei sitä täkäläiset ees oikhen hoksaa. Met tehemä ja touhuamma niinko ennenki ja sen pimeän hoksaa oikeasthan vasta sitte tai pareminki sen puuthen, ko aurinko ensi kerran näkkyy tuolta tuntureitten takkaa. 

     Mie lähin seku vasiten ja oikeasthan vähä rukatukselaki käymhän kirkola ja sieltä Paljasseläle, ko sielä on niin hienot maisemat. Oli soma pitkästä aikaa käyvvä. Sielä meinas olhen tunkoa, ko moni muuki oli hoksanu kans lähteä aurinkoa kattomhan. No, kyllä sinne hyvin mahtu. Pari paikalista tunsin sielä, mutta enämpi sielä oli outoja. Olisko ollu mökkiläisiä vai jouluturisteja sitte, mutta kovasti net näky kuvvaavan. 

     Se vain ko tuo tutkanseutu on jo niin koluttu, mutta ko ei ole oikhen muuala niin hienoa maastoa, helpon matkan päässä, ko sielä. Varsinki ko en ole vielä kelkkaa kehanu ottaa esile. Pittää oottaa ko lunta tullee enämpi. Ei kehtaa juuri lynksiä hajottaa, ko on niin jyleä keli vielä ajjaa.

     Menkää ihmiset ulos kathon, ko sielä on nyt vuojen kommein aika. Luonto täynä pastellisävyjä. Ei siittä ennää värit kyllä parane."