Joskus sitä on hakenu laavua väärästä vaarastaki, mutta ei mulla kyllä ole joki koskhan virranu väärhän suunthan niinku kuulema yhelä oli käyny. Väärti se muisteli. Soli kuulema kovasti tinganu vasthan, mutta soli sanonu sille, että mie kyllä kävelen autole. Tule perässä jos halvat.
Talvela ko on kelkala liikhelä, niin sillon sitä mennee helposti suunta sekasin. Sillon pittää pysähtyä ja sammuttaa kelkka. Silmät ko tottuu pimejhän, niin alkaa vaarojen ja tunturien silhuetit näkymhän. Son helpompi sillon paikalistaa ittensä, että missä sitä oikhen on. Männikössä pyörähtää helpoten. Monesti tullee mentyä jonku paikan siutti, ko ei ole mithän kiintopistettä. Varsinki avotunturissa ko ei ole ees sen vertaa pensasta, ettei hammastikkuakhan saa tehtyä.
Mutta onneksi nykyjhän on nuita kaiken maaliman suunnistusvälinheitä. Vaikka niistäkhän ole taikaa, ko patterit kestää päivän. Ja jos vielä isoveli tuosta rajan takkaa päättää, jotta saapii lapin äijjät pörrätä tievan nokkaa ympäri eksyksissä, niin ei net gepsiķhän taho pelata. Sillon pittää kattoa luonnosta ilmansuunnat. Muurahaismäthästä, männyn oksista tai koijjun tuohesta. Niitten avula pyssyy ainaki kulkusuunta oikeana, eikä tartte kompassia koko ajan vahata.
Ja ko vielä mettässä liikkuessa muistatta sen vanhan viisauvven - jos met eksymä, niin met lähemä sitte kotia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti