Vanha vene makaa lahonneena järven rannalla. Aikoja sitten omistaja jätti sen siihen, viimeisen verkostelureissunsa päätteeksi. Kalaa järvestä tuli aina. Isoja ahvenia savustettavaksi, siikaa suolaan ja tauroksi ja haukea paistettavaksi. Koskaan ei tarvinut tyhjin käsin lähteä. Välillä järveltä sai linnunkin pataan laitettavaksi. Hyvin antoi järvi ruokaa perheelle.
Jänkäisiltä rannoilta veneen omistaja keräsi talveksi hilloja ja lähitievoilta mustikkaa ja puolukkaa. Ampuipa joskus hirvenkin järven takana olevasta mäntyisestä vaarasta. Talvisin hän laittoi riekoille ansoja siitä lähtevien ojien risukoihin.
Järvi oli tärkeä ja vene myös. Lukemattomat kerrat sillä heitettiin verkot, vedettiin uistinta ja soudettiin lintuja. Puinen vene oli omistajansa silmänterä. Joka kevät se puhdistettiin ja tervattiin. Aina ennen kuin jäät järvestä sulivat. Vene piti olla valmiina, kun ensimmäiset sulapaikat ilmestyivät rantaan. Kutuhaukien pyynti alkoi. Niin paljon olisi vanhalla veneellä tarinoita kerrottavaksi.
Mutta viimein koitti päivä, jolloin omistaja ei enää tullutkaan. Vene odotti yksin rannalla. Odotti sen kesän. Tuli talvi ja lumi hautasi sen alleen. Keväällä aurinko auttoi sen ahdingosta. Odotus jatkui. Vene odotti vuoden, viisi vuotta, kymmenen vuotta. Omistajaa ei kuulunut.
Kukaan ei enää pitänyt huolta veneestä. Aurinko poltti tervan pois. Sade kasteli sen aina uudestaan ja märällä rannalla makaaminen lahotti sen pikku hiljaa. Pian laidat antoivat laholle periksi ja jänkä upotti sen mättään sisään.
Siinä se yhä makaa, kalaisan järven rannalla. Omistajaansa turhaan odottaen, viimeisellä leposijallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti