sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Kaukana kaltioilla kuuluu kurkien kuoro.

 

     "Peippo, urpiainen, metto, kurki, hanhi, joutten, kuovi, vihervarpunen...

     Siinon listan alkua. Istun mökin porthaila ja kattelen järvele. Son aivan jäässä vielä. Ojan suukhan ei ole vielä auvenu. Joela joukhaiset huutellee toisilhen. Net piettää välilä aivan kauheaa mekkalaa. Met olema jo täälä, tämon meijjän paikka...

     Kauvvempana vuomala kurjet kans huutaa. Net on löytänhe sulan kaltion. Puolelta päivin niitä näkyki lentävän seittemän kappaletta. Jäin miethimhän, miksi pariton määrä. Onkhan yheltä jääny puoliso matkan varrele?

     Perjantaina oli rohki kaalo tuuli. Ei oikhen tehny mieli lähteä ees pilkile. Touhusima mökilä kaikenlaista. Ulkona kävästhin sen verran ko oli pakko. Tulipa kuitenki tehtyä rästhin jäänheitä huoltohommia.

     Lauvvantaina oliki sitte rohki fiini ilma. Vähäsen se tuuli, mutta aurinko paisto komeasti suurinpiirthein koko päivän. Ulkona ei pystyny yhthän olhen ilman ahvalaseja. Päivä meniki jakkarala istuen ja mustaa aukkoa tuijottaen. Aamula näky kevhän ensimäset hanhekki. Nekki viimhein uskalsit tänne.

     Tavalisesti tähän aikhan on päässy jo savustamhan, mutta tänä kevhänä ei ole kala oikhen syöny. Molen käyny monessa hyvässä paikkaa kokkeilemassa ja joka paikasta ei ole tullu ku niin pikkusia ahvesia, että ei ole paljoa kehanu alkaa nylkemhän. Ensimäisen kerran piti nylkeä kymmenkunta, ko halutti niin verestä kallaa syyä. Ja kyllä net olikki hyviä, vaikka ei niissä kyllä syömistä paljoa ollu. Sen verran että makhun pääsi.

     Yölä sitte sato vettä. Aamula ei ennää hanki kantanu ollenkhan. Kahloa piti, mutta ei luntakhan ollu ku polhven asti. Äitienpäivän aamu oli harmaja mutta lämmin. Aamukahvin jälkhen tietenki suikasimma taasen jääle. Kallaa ei kuitenkhan tullu sen kummemasti. Pari isompaa senthän pannule paistettavaksi. Voi mahoton ko nolit hyviä.

    Järvelä oli oikhen soma istua. Vaikka kallaa ei oikhen tullukhan, soli toela terapeuttista olla hiljaa paikalhan. Kuunela mettän ääniä ja hiljasuutta. Ko on niin tyven, ettei kuule ees tuulta. Siinä aistit valpastuu. Kuulet kaukasekki lintujen äänet.

    Ja se hetki, ko yhtäkkiä kuulet hiljasen kankotuksen ja hoksaat ison hanhiauran lentävän ylitte. Ko tunnet lämpimän tuulahuksen syvälä syvämessä.

     Voipiiko sitä ihminen ennää paljoa onnellisempi olla?"



     



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ne ovat saapuneet.

       "Ei tarttenu ennää tehä halkoja yksin. Kesästä nauttiminen loppu. Tai oikeasthan väheni. Lämmin keli ja vesisathet teki tehtävän...