Aina jaloissa pyörimässä..

     "Olipa sunnuntai-iltana viimisen pääle komea kuutamo. Mietin pitkhän laitanko saunan jälkhen vaathet pääle ja lähen kuvvaamhan, mutta laiskuus voitti. Jälkhenpäin se sitte aina harmittaa. Ulkona oli niin kirkasta, että olis varhman pystyny Enontekiön Sanomia lukemhan.

     Seuraavana illana oliki sitte puolesthan komea lumisae. Tai olihan se komea, mutta autola ajo oli tosi raskasta. Pitkilä ko ajo, se otti silhmin oikhen kunnola ja ko vaihto lyhkäsile, ei nähny ku kymmenisen metriä ethenpäin. Mutta eipä meilä ollu mithän kiirettä kotia. Hissukshen siinä ajelimma. Asumahan met kiirhen rajan pohjospuolela.

    Mie siinä mietiskelin, että vaikka meilä ei täälä olekhan semmosta ruuhkaa ja paniikkia joka paikhan, niin on meilä siltikki kahthen paikhan aina hoppu. Ensimäisen molen ennenki maininu, elikkä methän lähtö. Sinne tulle aina jotenki kiire, vaikka sen tietää, ettei se mettä sieltä mihinkhän katoa. Sitä vain halvaa äkkiä päässä luonthon rauhottumhan. Sieltä ei sitte olekhan hoppua kotia.

     Toinen homma, missä tullee kans ittelä kiire, on se, ko olet lähössä kaupungista kotija päin. Silloin tuntuu, että emmäkö met jo ala lähteä? Olo on vähä ko koirala, ku se aamula näkkee, että alethan laittamhan reppua kunthon ja pyssyä kotelhon. Son ovela jo menossa, vaikka et ole itte saanu ees mettähousuja veettyä jalkhan. Välilä pittää jo komentaa pois jaloista pyörimästä.

     Mutta mie kyllä ymmärän sitä täysin. Samalainen mettäpörrö son ko isäntänsäkki. Onneksi meitä  samalaisia pörröjä assuu täälä paljo. Ei erotu joukosta."