Helmeilevää maanantaita.

 

     "Aamula ko aukasin ulko-oven ja astui rappusile, mulla oikhen syvän hypähti ilosta. Vaikka meilä on ovi enämpi etelän puolela, niin kelin värit oli semmoset, että hoksasin heti, että nyt on helmiäisiä taihvaala. Silloin on jotenki semmonen villin kirkas ilma.

     Niinhän se oliki. Kävelin pihale ja käänyin ithän käsin ja sielä niitä haituvia oli taihvaala sielä täälä. Non niinku höyheniä leijailis ja osa niistä helmeili sathenkaaren väreissä. Valkoset pilvet puolesthan oli tosi kirkhaita. 

     Helmiäispilvet kuuluu tähän kaamoksen lophun. Auringon noustessa alkavat pilvet hohtamhan maagisesti. Hetki on luomoava. Sitä vain jääpii ihhailemhan. Kiirekki katoaa samassa. On vain se hetki eikä mithän muuta.

     Niitä vain on kauhean hankala kuvata. Mie en ole vielä oppinu säätämhän kameraa, että saisin värit kunnola näkyvhin. Tietokonheela niitä jonku verran ossaan käsitellä, mutta ei net oikhen värikhät ole siltikhän.

     Tämä aika on yks niistä luonon ihmeistä, jokka pitäs eteläläisten kokea. Revontulet ja ruskan tietää kaikki, mutta näitä tämmösiä harvinaisia hetkiä ei ole vuojessa montaa. Minusta nämät kirkhat aamut on hienompia ko värikhäin ruska. Moni saattas piettää pöljänä, mutta ko kerran koetta tämmösen, niin sillon ymmärrättä. 

     Jonku aikaa vahattuani taihvaale, havahuin ja motin sukset seinustalta. Tänhän mulla onki vappaata ja meinasin heti aamusta käyvvä hihtomassa mettässä lenkin. Siittä taitaaki tulla hijas reisu, ko pittää pysähtyä ihhailhen luontoa kirkhassa valossa. Käykääppä tekki kokkeilemassa seuraavala kerrala ko helmiäisiä taas näkkyy. Vaikka kävelemässä hetki.

     Taijjanomasta aamua kaikile."