Kylmä viima puhaltaa jänkän suuntaisesti. Seisoskelen jälleen passissa. Luultavasti viimeistä kertaa tälle syksylle. Lunta on jo niin paljon, että kävely on raskasta. Kaikki kuopat, kivet ja juuret ovat lumen alla. Pitää varoen kävellä. Suksia taas ei oikein viitsisi käyttää etteivät ne vaurioidu. Sitäpaitsi jänkillä on vettä, joka vaikeuttaa hiihtämistä.
Luonto on hiljainen. Yksikään kuukkeli ei ole tullut tervehtimään valkealle. Tiaiset puuttuvat. Ei edes korppi raaku. Olen vain minä.
Alkavan kaamoksen näkee ja aistii. Taivaanrannassa näkyvät pastellisävyt pohjoisen puolella ja etelän suunnalla kirkas vastavalo piirtää puiden silhuetit terävästi taivasta vasten. Lapin kaunein aika on alkanut.
Tiedän paljon ihmisiä, jotka inhoavat kaamosta. Pimeää ja kylmää, he sanovat, mutta minä näen asiat toisin. Värit ja valot ovat upeita. Talojen pihoihin ja ikkunoihin ilmestyvät jouluvalot. Maailma on silti valoisa, vaikka onkin pimeää. Eri tavalla, keinotekoisestikin, mutta silti. Pitää vain osata katsoa.
Itseä harmittaa, kun työskentelee pääsääntöisesti sisätiloissa. Silloin ei pääse päiväsaikaan ihailemaan luonnonvaloa. Sitä joutuu kulkemaan pimeässä koko ajan. Sininen hämärä jää näkemättä. Kadehtin ihmisiä, jotka voivat liikkua ulkona päivällä.
Joskus tekisi mieli pitää vapaapäivä ja lähteä kelkkailemaan metsään kameran kanssa. Nuorempana sellainen onnistui, ei ollut työkiireitä. Niistä reissuista on mukavia muistoja. Harmi, kun silloin ei ollut kameraa. Kuvaaminen kun tuli mukaan vasta vanhemmalla iällä.
Havahdun mietteistäni. Koira alkoi haukkumaan. Veri kohahtaa suonissa. Joko hirvi löytyi. Ääni kuuluu selvästi. Ei kovin kaukana minusta. Ehkä puoli kilometriä. Välillä hiljenee, välillä kovenee. Yritän kuunnella, tuleeko lähemmäs. Luultavasti koira on löytänyt linnun ja haukkuu sitä ympäri puuta. Äkkiä se kuitenkin vaikenee. Lintu, ajattelen, mutta muutaman minuutin päästä tiedän, jos hirvi kävelee passiini. Olen sen kulkureitillä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu.
Päivä on lyhyt. Hämärä laskeutuu nopeasti ja on aika lopettaa pyynti. Pikaiset kahvit vielä nuotiolla ja jahtipäivän läpikäynti. Näköhavainto sentään tuli päivän saldoksi. Sillä ei pakastin täyty, mutta saipahan tuuletettua pääkopan. Revontulet hiipivät taivaanrannalle. Kohta niiden loimottavaa tanssia saa taas ihailla.
On aika julistaa joulurauha metsän eläville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti