Kahvi höyryää kuumana kupissa. Odotellessani sen jäähtymistä, katselen ikkunasta pihalle. Puut ja lumivallit näkyvät selkeästi kelmeässä kuunvalossa. Kohta on taas täysikuu.
Kohta pitäisi taas lähteä liikkeelle. Mittari näyttää -27, mutta ilma ei tunnu kylmältä. Viikko neljänkympin pakkasissa karaisi ja sen jälkeen kaikki tuntuu lauhalta. Äkkiä sitä ihminen tottuu vallitseviin olosuhteisiin.
Mieleeni tuli lapsuusmuistoja. Ala-asteella kävelin kouluun. Matkaa, suoraan kylän läpi, tuli reilu kilometri. Pienelle lapselle matka oli pitkä, varsinkin pimeällä, kun mielikuvitus laukkasi. Tällaisella kuutamolla kulkeminen oli helpompaa, kun näki ympärilleen. Ei pelottanut niin paljoa.
Siihen aikaan oltiin paljon ulkona, mutta kovalla pakkasella, oli aina kylmä kävellä unipöpperössä kouluun. Kahehdin niitä kavereita, jotka asuivat koulun vieressä. Heillä oli helppoa.
Kuutamo on aina ollut minulle yksi lemppareista. Nuorena kuljin syksyllä paljon metsässä pyytämässä iltaisin, kun oli niin valoisaa, että näki ampua. Harvoin siellä kylläkään lintuja näki, mutta kokemus oli ainutlaatuinen. Luonto näytti tyystin erilaiselta kuin päivällä. Tututkin paikat muuttuivat kuunvalossa kiehtoviksi. Kuin olisi kulkenut jossain muussa maailmassa.
Kuutamolla kulkemista voisi harrastaa nykyisinkin, mutta työelämä asettaa rajoituksia. Aamulla ylös nouseminen ei ole enää niin helppoa kuin nuorempana. Monesti sitä aloitettiin päivä muutaman tunnin yöunilla, kun ilta-onginta venähti aamuyöhön. Eikä silloin kauheasti edes väsyttänyt. Toista se on nyt, kun kilometrejä on kertynyt melko paljon lisää. Lisäksi tuntuu, että siihen aikaan sattuivat kaikki täysikuut ja muut hienot hetket aina viikonlopulle, kun oli vapaata.
Onkohan sitä tulossa vanhaksi, kun tulee välillä muisteltua nuoruutta niin paljon. Tottahan on, että emme enää fyysisesti nuorru, mutta mielessämme voimme elää nuoruuttamme uudestaan. Eikä sille mitään voi, että kun on paljon luonnossa liikkunut, tulee monessa paikkaa muistoja mieleen.
Useassa paikassa tulee vielä vuosikymmenien jälkeenkin, tähyiltyä riekkoja pensaista, kiikaroitua hirviä vuomalta tai hiivittyä joen rantaan kaloja katsomaan, kun silloin kerran siinä näki parikiloisen taimenen.
Aika kultaa muistot, mutta vielä ehtii hankkimaan niitä paljon lisää. Ei muuta ku takki niskhan ja menoksi, sie kans väärtihyvä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti