Päivän sietämätön helle on muuttunut iltaa kohden mukavan leppoisaksi. Katselen tyynelle järvelle. Kaloja maikahtelee harvakseltaan siellä täällä. Pieniä ahvesia ui rantavedessä. Välilä joku nappaa kiinni lippaan, mutta päästän ne takaisin järveen. Ruokakalat taitavat jäädä saamatta.
Vene kelluu hiljakseen rannan tuntumassa. Olen heitellyt lippaa jo pitkän aikaa. Järvellä on rauhallista. Muutama sääski inisee ympärillä. Niitä on yllättävän vähän. Luulisi tyvenellä niitä kuhisevan, mutta ilman myrkkyjä on hyvin pärjännyt.
Välillä kuuluu sotkan ääntelyä toiselta puolen järveä. Ne sukeltelevat ruokaansa matalasta lahdesta. Päivällä näkyi pari heinäsorsaakin. Niillä on joka vuosi poikue tässä järvellä. Viime syksynä niitä näkyi kahdeksan kappaletta. Pitäisi alkaa pyytämään enemmän haukia, että poikaset säästyisivät. Luhikoissa uidessaan ne ovat jatkuvassa vaarassa jäädä kalojen ruuaksi. Söisivät jänkäkoirat mieluummin särkiä, kun niiden määrä kasvaa koko ajan.
Yhtäkkiä kuuluu kuovin huuto. Lintu lentää korkealta ylitseni ja säikäyttää minut. En olekkaan nähnyt niitä täällä tänä keväänä. Pikkukuovia kyllä näkyi muutamia. Viimeksi isolla kirkolla käydessäni, tosin yksi meinasi jäädä auton alle, kun lähti tien laidasta lentoon.
Mietiskelen mielessäni, että miksiköhän en ottanu perhovehkeitä mukaan tällä kertaa. Monta kertaa olen napanut syömäkalat niillä. Tämä ensimmäinen pyyntikerta on aina vähän puutteellinen. Osittaisella kalustolla liikkeellä joka kerran. Pitkän talven aikana unohtaa. Pitäisi vissiin tehdä muistilista.
Keskiyön auringon paistaessa, pikku unohdukset haihtuvat kuitenkin pian mielestä. Kaikki maalliset murheet ja asiat katoavat jonnekin taka-alalle. Jäljellä ovat vain minä, vene, vapa ja kalat. Ja tietenkin komeasti paistava aurinko. Sulaudun luonnon kanssa yhteen.
Yöttömän yön idylli on melkein täydellinen. Vain kalakaverini sääksi puuttuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti