Onpa viimeisen päälle komea kuutamo, ajattelin itsekseni, kun katsoin ikkunasta ulos. Ensilumi oli satanut muutama päivä sitten ja se ei ollut sulanut pois. Lämpömittari näytti vajaata kymmentä pakkasastetta. Sopiva ulkoilukeli.
Kävin portailla katselemassa. Lumen ansiosta maailma oli niin kirkas, että olisin voinut lukea sanomalehteä. Ei, pakko tästä on lähteä kävelemään. Puin mettävaatteet päälleni ja otin haulikon kaapista esille. Nyt olisi täydellinen tilaisuus käydä pyytämässä lintuja.
Ase olalla kävelin tietä pitkin kotivaaraa kohti. Kuinka monta kertaa siinä paikassa olen nähnyt lintuja ja jäniksiä. Vaara on aivan kylän vieressä, mutta siellä viihtyvät eläimet. Ne ovat tottuneet ihmisiin, eivätkä säiky helposti. Ihme kyllä en ole koskaan nähnyt siellä hirviä, vaikka niitä on joskus näkynyt keskellä kylääkin.
Kuutamo oli uskomattoman kirkas. Muutaman sentin lumikerros maassa ja puissa heijasti valoa tehokkaasti. Peltoaukeilla oli näkyvyyttä varmaan parisataa metriä. Jäniksen ampuminen kiväärillä ei olisi tuottanut mitään ongelmaa. Ilta oli yksi kirkkaimmista, mitä olin koskaan nähnyt, siihen mennessä ja sen jälkeenkin.
Kävelin polkua vaaran juureen ja huomasin jälkiäni seuraavan tumman hahmon perässäni. Naapurin koira oli lähtenyt myös iltakävelylle. Rapsutin sitä korvan takaa. "Olekko sieki lähteny kuutamoa ihhailemhan? Haeppa mulle metto jostaki puusta." Koira katseli minua, kuin olisi ymmärtänyt pyynnön ja lähti kävelemään eteenpäin.
Siinä me sitten kävelimme pitkin vaaran laitaa. Kirkkaus oli lumoava. Metsä oli kaunis, suorastaan yliluonnollinen. Tuntui kuin silloin olisivat olleet kaikki luonnonhenget ja päivisin piilossa olevat oliot liikkeellä. Varjoissa näkyi vilahtavan välillä jotain, ainakin mielikuvituksessa. Tunnuimme molemmat, koira ja minä, vaistoavan, että emme tainneet olla ainoat kulkijat täällä.
Koira alkoi pysähdellä. Se katsoi minua kuin sanoakseen, että käännytään takaisin. Rauhoittelin sitä hiljaa puhuttelemalla. Se selvästi vaistosi jotain. Saavuimme sitten eräälle pienelle metsäaukiolle.
Yhtäkkiä viereisessä puussa rysähti. Säikähdimme molemmat. Näin suuren mustan metson lähtevän pääni korkeudelta lentoon. Ehdin juuri ja juuri nostaa aseen poskelle. Se ei kerinnyt lentää kuin kymmenkunta metriä aukealle, kun se hämmästyksekseni katosi ilmaan. Hölmistyneenä jäin katsomaan suu auki. Koira seisoi vierelläni muutaman sekunnin ja lähti jolkuttamaan jälkiämme pitkin takaisin kylälle päin. Se ei enää halunnut jatkaa matkaa.
Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Vaikka tiesin, että metsänväki ei tee pahaa sellaiselle, joka kulkee metsässä luontoa kunnioittaen, säikäytti salaperäinen kohtaaminen kuutamossa silti.
Lausuin jäähyväiset metsolle ja lähdin kulkemaan koiran perässä takaisin kylälle päin. Vaistoni sanoi, että liikkeellä oli muitakin kulkijoita kuin me, mutta en ollut osannut varautua maahisen kohtaamiseen. Parempi oli jättää metsänvilja ja antaa yöllisten kulkijoiden liikkua rauhassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti