Gufihtar

 

     Juhannus. Pakkasin viimeiset tavarat rinkkaan. Edessä olisi parin päivän pituinen kalastusreissu tunturiin. Tarkistan vielä kerran kaikki ja laitan auton ovet lukkoon. Tästä se taas alkaa, uusi seikkailu. Toivottavasti tästäkin reissusta jää jotain muisteltavaa vanhempana.

     Kävelen tuttua polkua kohti taimenvesiä. Kelit sattuivat kerrankin kohdilleen. Sääennustus lupasi koko viikonlopulle hienoa säätä. Kulkeminen aurinkoisena päivänä on raskasta, mutta eipä minulla ole kiirettä. Kunhan olen iltasyönnin aikoihin perillä. Keskipäivän kuumuudessa kalakaan ei syö. Otan reissun lähinnä akkujen lataamisen kannalta.

     Matka taittuu lämmöstä huolimatta nopeasti. Pidän taukoja ojien ja kaltioiden äärellä. Kuuntelen lintujen laulua. Välillä yritän kuvata riekkopoikueita, jotka juoksevat nopeasti pensaasta toiseen. Aika rientää ja nautin rauhallisuudesta täysin rinnoin. Tätä olen odottanut pitkään. Tällaista onnea on liian vähän.

     Muutaman tunnin kävelyn jälkeen olen viimeinkin perillä. Nousen hikisenä viimeisen harjun päälle ja tammukkapuro alhaalla kurussa avautuu eteeni. Olen jälleen päässyt paratiisiini pitkän tauon jälkeen. Minulla on aikaa kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä narrata kaloja ja antaa mielen levätä. Siispä tuumasta toiseen.

      Lasken rinkkani maahan ja otan teltan esiin. Laitan leirin ensin valmiiksi, ennen kuin aloitan kalastamisen. Eipähän tarvitse sitten yöllä alkaa väsyneenä pystytyspuuhiin. Teltta on nopeasti pystyssä ja polttopuut haettu. Kiinnitän avokelan vapaan kiinni ja avaan vieherasiani. Silmiini sattuu toinen luottopeleistäni, kuparinvärinen Mepsi, punaisilla pilkuilla, kokoa kaksi. Tällä olen parhaiten saanut ja suurimmat kalat väsytellyt. En tarvitse enempää harkinta-aikaa ja kiinnitän sen leikariin. 

     Kävelen hiljaa puron rantaan. Vesi on kirkasta. Pohjan tuntumassa näkyy pieniä kaloja. Lienevätkö mutuja vaiko tammukanpoikasia? Minulla on kuitenkin isommat saaliit mielessä. Rauhallisesti lähden kulkemaan pitkin puron vartta, varoen tömisyttämästä maata ja vähän kumarassa, etteivät kalat huomaa minua.

     Pienten koskien välistä löytyy vähän syvempiä suvantokuoppia. Tiedän niissä lymyävän isompia taimenia. Piilosta heittelen lippaa niihin ja yritän kiinnittää kalojen huomion. Välillä joku vähän isompi nappaa kerran ja pääsee irti, kadoten sen jälkeen rantatörmän alle. Tammukka on arka kala. 

     Näen syvänteen reunalla makaavan ison taimenen. Ehkä kilon luokkaa, ajattelen. Mainio ruokakala. Varovasti lasken vavan puron ylle. Heittomatkaa ei ole montaa metriä. Liian näkyvät liikkeet säikyttäisivät kalan. Teen heiton puron suuntaisesti pensaan suojista. Lippa putoaa pehmeästi veteen, reilun metrin päähän kalasta.  Alan kelaamaan ja lippa aloittaa pyörimisen. Taimen kääntyy katsomaan kummasti liikkuvaa eläväistä ja lähtee hiljaa seuraamaan sitä. Juuri kun meinaan nostaa lipan vedesta, kala täräyttää vieheeseen kiinni, aivan rannan tuntumassa. Jarru huutaa ja kala sukeltaa montun pohjalle. 

    Siima pysyy kireänä, mutta kala ei enää syöksyile. Se juroi pohjaan. Vedän sitä hiljaa ylöspäin ja kelaan siimaa sisään. Taimen pyristelee vastaan, mutta vähitellen se nousee kohti pintaa. Lopulta sieppaan sen haaviin ja hihkun onnesta. Gourmee-iltapala on varmistettu.

     Vasta nyt huomaan, että monttu, johon kala sukelsi karkuun, oli muutaman metrin levyinen ja todella syvä. Puron pohjassa näkyi vain musta aukko. Kuopan reunat olivat pystysuorat. Todella erikoisen näköinen ilmestys. Moista ei ollut tullut aiemmin vastaan, vaikka paljon olen vesien äärellä liikkunut. Katselin reikää ja tunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni. Paikka vistotti jotenkin, kuin se ei olisi ollut tästä maailmasta.

     - "Komean taimenen sait."

Säpsähdin selkäni takaa kuuluvaa ääntä. 

     - "Antheksi, ei ollu tarkotus säikähyttää."

Pyörähdin ympäri ja ihmeissäni katsoin puhujaa. Edessäni seisoi kuvankaunis nuori nainen. Pitkät tummat hiukset valtoimenaan, hän katsoi minua ruskeilla silmillään ja hymyili kauniisti.

     Katselin ihmeissäni naista. Hän ei ollut mikään tavallinen vaeltaja. Hänellä ei ollut reppua ja vaatetuskin ei ollut yhtään metsään sopiva. Päällään hänellä oli pitkä mekko, kupeillaan kankainen niisivyö ja siitä roikkui pieni puukko. Jaloissaan nahkakengät, jotka oli pauloitettu. Mistä ihmeestä hän oikein ilmestyi.

     - "Hei. Tuota, joo. Sattu hyvä tuuri ko huomasin sen uivan tuossa hiekkapohjaa vasten. Ja sattu olhen syönnilä."

Nainen jatkoi salaperäistä hymyilyään ja sanoi:

     - "Tuosta saat hyvän illallisen ja jääpii aamupalaksikki."

     - "Joo, niin tekkee. Yhele kohta liikaaki."

Neidon hymy lumosi. Jotain ihmeellistä hänessä oli ja se teki oloni levottomaksi.

     - "Tuota...tästä kyllä riittää kahelekki... siis jos maistuu. Mulla on leiri tuossa vähän matkan päässä ja en ennää meinanu kalastaa, ko sain näin hyvän saalhin. Tällä pärjää huomishen asti."

Nainen katseli minua lempeästi kauniilla silmillään ja sanoi: 

     - "Ei kait sitä kehtaa kieltähtyäkhän, ko noin kauhniisti pyyethän."

    Perkasin nopeasti kalan ja lähdin kävelemään takaisin teltalleni. Nainen kulki perässäni sanomatta sanaakaan. 

     - "Tuota, mistä solet tulossa?", yritin saada juttua aikaiseksi yllätysvieraan kanssa, pahimmasta hämmästyksestä toivuttuani.

     - "En kovin kaukaa, asun tuossa lähellä.", nainen vastasi.

Lause kalahti korvaani. Asut lähellä, ajattelin mielessäni, mutta eihän täällä keskellä erämaata pitäisi olla kuin satunnaisia ohikulkijoita? En kuitenkaan sanonut sitä ääneen, mutta ilmeeni taisi paljastaa kaiken. 

     - "Siittä taimenpaikasta vielä pikkusen ethenpäin. Satuin hoksaamhan sinut ko olin kävelyllä."

     - "Ahaa ja tulit juttelemhan, ku täälä ei kauheasti väkeä tavalisesti ruukaa liikkua?", vastasin hänelle. 

     - "Joo. Harvoin täälä muita näkkee.", hän sanoi ja jatkoi: - "Mukava välilä nähä uusia kasvoja."

Olen melko paljon liikkunut tällä alueella, mutta koskaan en ollut nähnyt asuinpaikkaa täällä. Minulle alkoi pikku hiljaa selviämään, kuka tämä salaperäinen vieraani on.

     Leiripaikallani sytytin nuotion ja kaivoin vanhan paistinpannuni repusta. Laitoin sen nuotion ympärille asettelemieni kivien varaan ja nakkasin siihen reilusti voita sulamaan. Katselin vaivihkaa naista, joka tuijotti purolle päin. Hänestä säteili salaperäistä voimaa, joka ei kuitenkaan tuntunut uhkaavalta. Päinvastoin tunsin oloni rauhalliseksi. 

     Viimein voi oli sulanut pannulla ja leikkasin kalan fileiksi, katkaisin ne ja laitoin paistumaan. Ilmaan levisi herkullinen tuoksu taimenen käristyessä paistinpannulla. Ripottelin suolaa ja hetken päästä pyöräytin kalan palaset ympäri. Nuuhkiessani tuoksua tajusin, kuinka kova nälkä minulla oikeastaan oli. Luonnossa liikkuessa sitä ei huomaa. 

     - "Oleppa hyvä.", sanoin vieraalle, samalla kun tarjosin kalanpuolikasta hänelle. 

     - "Häyvyt nyt valitettavasti tyytyä syömhän muovilautaselta. Jos molisin tieny, että saan nuin viehättävvää ruokaseuraa, mie olisin ottanu vähä fiinimät astiat mukhan.", sanoin nauraen naiselle.

     - "Kiitos, tämä kelpaa oikhen hyvin. Tärkeintä son itte ruoka ja mukava seura.", hän vastasi hymyillen ja laittoi ensimmäisen kalanpalasen suuhunsa. Ilmeestä päätellen taimen maistui.

      Ruoka oli äkkiä nautittu. Tarjouduin paistamaan lisää, jos hän halusi vielä.

     - "Kiitos, kyllä nuin isosta palasta jo nälkä lähti."

Noukin reppuni kätköistä mustan, kuluneen kahvipannuni esille, kaadoin sen täyteen vettä ja laitoin keittistangon nokkaan nuotion ylle. Liekit ahmaisivat sen sisäänsä.

     - "Kait sitä vielä kuiten kahvi maistuu jälkiruuaksi?"

Nainen ei puhunut mitään, mutta nyökkäsi. Vesi kiehui nopeasti, kaadoin purut pannuun ja sekoitin. Kahvin seisahtaessa, kaivelin vierasmukini repun pohjalta. Velivainaa opetti minulle jo pienestä pitäen, että aina on oltava mukana varalta yksi kuppi. Koskaan ei tiedä kuka tulee samalle asentopaikalle. Tipautin sakat maahan pannun nokasta ja kaadoin kahvia itselleni ja vieraalleni. Ojensin höyryävän kupin hänelle ja hymyilin.

     - "Oleppa hyvä. Sokkeria mulla ei kylläkhän ole, ko en käytä, mutta mettäkakkoja löytyy. Ihan itte leivoin."

     - "Vähä eppäilen, että ihan itte, mutta kiitos, se maistuu." -nainen vastasi naurahtaen ja otti leivonnaisen ojentamastani pussista.

     Istuimme nuotiolla hiljaa, nautimme kahvit ja mettäkakot toisiamme katsellen ja hymyillen. Juhannusaatto oli jo kääntynyt aamuyön puolelle. Lopulta vieras ojensi tyhjän kupin takaisin minulle. 

     - "Suuret kiitokset vierhanvarasuudesta. Taimen oli parasta, mitä olen pitkhän aikhan syöny ja nisukahvit kruunas illan. Ja seuraki oli mitä miellyttävin.", salaperäinen vieraani sanoi. Hän nousi seisomaan ja puhdisti samalla mekkonsa kädellään.

     - "Mutta nyt minun pittää lähteä. Linnut alkaa kohta taasen laulamhan ja kotiväki alkaa varhman jo huolestumhan, ko olen ollu tuntikausia poissa. Kiitos kaikesta, en unoha sinua koskhan."

     Hän halasi minua hellästi ja lähti kävelemään puronvartta ylöspäin. Samaan suuntaan, mistä oli salaperäisesti ilmestynytkin. Puron ylle oli kertynyt sumua. 

     - "Tuota, mie voin lähteä saattamhan, jos halvat..?", sanoin hätäisesti hänelle. En olisi millään tahtonut päästää häntä vielä lähtemään.

     -"Ei tarvitse, osaan kyllä perile. Eikä matka ole pitkä. Enkä voi pyytää sinua kotiini kylään, se on niin erilainen ku mihin solet tottunut."

     -"Ymmärän. Voikko sanoa kuitenki ees nimesti?"

     Nuori nainen katsoi kauniin ruskeilla silmillään.

     - "Jasmin."

     - "Sei ole ihan ylheisimpiä nimiä tällä perälä, mutta kaunis nimi, niinku omistajansakki. Mie olen Matias." 

     - "Oli hauska tavata, Matias. Kuka tietää, vaikka kohtaisimma vielä joku päivä uuesthan."

     Hän lähti kävelemään, mutta muutaman askeleen päästä kääntyi jälleen minuun päin.

     - "Siittä meijjän tappaamispaikasta vähäsen matkaa ethenpäin, on semmonen syvempi joenmutka, josson iso koivu kaatunu vethen. Kokkeileppa huomena heittää onki sen puun alle, mutta älä säikähä. Saat vähä korvausta ystävällisyyestä ja vierhanvarasuuesta."

      - "En mie semmosta tartte. Soma ko oli juttuseuraa, ei tarvinu senthän koko juhanusta yksin viettää. Mutta kiitos kuiteski, miepä käyn huomena kokkeilemassa. Hyvvää juhanusta!"

     - "Hyvvää juhanusta sullekki!"

Katselin haikeasti, kuinka nainen kulki puronvartta ylöspäin ja katosi viimein öisen usvan joukkoon.

     Näenköhän enää koskaan sinua uudestaan, ihana maahisneito!

Voi elämän kevät.

  

     "Kesä tuli rytinällä. Jäät lähti hopusti. Lehtiki tuli varkhain puihin ja sääskekki ilmesty. Eikä net tulhe yksin. Mäkäröitäki on jo ja lauantaina oli niin lämmin, että paarmojaki näky. En mie tämmöstä kyllä muista koskhan.

     Emojänis pyörii tuossa kartanolla. Yhen poikasen molen nähny. Son jo iso. Semmonen reilu nyrkin kokonen. Molema liikuskelhe pihala, että pevot ja riutat pyssyy poissa. Saavat kasuta rauhassa.

     Mie hajin onkivehkhekki esile varaston perältä. Meinasin käyä kokkeilemassa jos vaikka sais jonku ahvesen savustettavaksi. Vesi alkaa olla kohta liian lämmintä, että kehtaa ennää haukea ottaa, mutta katoma miten käypii. Laittaa enämpi voita, niin kyllä se mennee seki. Tammukkahan se makkein olis, mutta sitä ei taho saaha kylän pinnasta. Häätyis mennä kauemaksi.

     Ukko ylijumalaki on meinanu kolistelhen kivikärryjänsä, mutta aika vaisula menestykselä toistaseksi. Kovasti ennusthet pelottellee, mutta ei kuitenkhan ole saanu aikaseksi. Kelit kylläki viileni jo sen verran, ettei tartte ukkosia ennää pölätä.

     Kala ei ollu oikhen syönnilä. Mie kokkeilin monesta paikkaa, eikä tullu syömäkokosta. Oli kuitenki soma heitelä. Ei ollu työt mielessä. Siinä kulkeissa kattelin samala näkkyykö hillankukkia. Niitä on joissaki paikkaa paljon. Ko nyt ei vain saje pieksäis niitä, että saisima kunnon saon tänä vuona. Viime vuona niitä sai hakea. Onneksi ei tartte myynthin ko vain ittele. 

     Kohta sonki taas juhanus. Voi mahoton ko auka mennee äkkiä. Tässä iskee kohta hoppu ku tuntuu, että kaikki on taas rästissä. Vaikka ei nuita hommia loppujen lopuksi kauheasti ole. Seku kuvittellee..."  

 

Elämää pihala.

 

     "Kattelin aamukahvila ko jänekset laukko pihala. Net vain ilmesty jostaki yhtäkkiä eshin. Neljä ollu parhaimilhan yhtaikaa kartanolla ja keskelä päivää. Nolit ensin melkhein valkosia ja luulis, että silloin pysythän piilossa, mutta ei. Nämät pönötti keskelä pihhaa, aivan ko net olis oikhen tyrkyttänhe itteänsä petolinnuile.

     Äkkiä niilä kuiteski väri muuttu. Yks jänis on jääny hyvin mielhen. Sillä on oikhen punaruskea pää. Son jännän näkönen, ko muuten oli vaalea roppa, mutta naama punanen. Mie en tiijjä kuinka kauan jänekset ellää. Mie eppäilen, että son jo ainaki toista polvea. Tässä on sen verran pitkhän pyöriny yks semmonen yksilö, vuosikausia.

     Nuot värimuunokset on mielenkiintosia ja somia kattella. Son ko vanhaa tuttua näkis. Kah, sieki olet vielä hengissä. Meilä pyöri tässä vuosia sitte yks oikhen tumma orava. Soli tummanharmaa, melkhein musta. Monena vuotena sitte poikasia laukko pihamännyissä ja nurmikolla. Niitä ruukas olla ylhensäkki kolme ja yks oli aina semmonen tumma. Niin net geenit polveutu ethenpäin.

     Yks vähä pienempi jänis pyörii erityisesti tässä koko ajan. Son varhman jo tämän kevhän poikanen, niin mie luulen, koon mukhan. Molen aatellu, että son poikinu ja käypii imettämässä poikasia jossaki tässä lähelä. Tänä aamuna sitte kattoin ko se ajatti harakkaa poijjes. Mole koskhan nähny tuomosta. Harmi ko ei sattunu kamera olhen hollila. Sei kestäny ko kymmenkunta sekunttia, niin harakka hyppäs penshashen metrin korkeuvelle ja jänis jäi kyttäämhän sen alle.

     Sillon mulla välähti. Tuo sama harakka pessii vähän matkan päässä, tuola yhessä männyssä. Son kans semmonen vähä pienempi kokonen ja hakkee ruokaa talon ympäriltä. Son monesti liiterin rappusten vierelä ja kiertellee siinä. Tänä aamuna sitte hätistethin poijjes, Niin tietenki, son tuon jäneksen poikaset sielä rappusten alla! Sillä se vahtii niin tarkhan tässä. Häätyy vähä yrittää vähentää porthaitten päälä kävelyä, että saavat rauhassa kasuta. Sitä mie vain mietin, että pääsevät vain sitte poijjes, ko ei niisä varhman nuot raot ole ko viis senttiä.

     Sajetta lupas tälle päiväle. Hyvä päivä sisähomhin, ei haikaile kartanolle. Jäät on lähtenhe jo järvestä ja joki huilaa. Tuuli kuivas lumet sitä mukkaa ko net sulas. Ei tullu kovvaa tulvaa tänä vuona. Son hyvä, ei tule vahinkoja kelhen. Jos sitä viikonloppuna kerkiäis verkonheithon. Sais verestä tauroa, solis kylä hyvvää!"

Kurkisuolla.

 

     "Kyllä mökilä on ihanaa! Saapii ajatukset työstä pois. Kulunu talvi ja kevät on ollu tohinaa täynä ja on häätyny karsia kaikkea vähemän tärkeää poijjes. Saas nähä, mithän se tuo kesä taas tuopii tullessansa.

     Sitä tuli taas harrastettua tuota tähtitiedettä, ko pari päivää tuijotti mustaa aukkoa. Kylmä keli ja kalojen vähhyys kuitenki vähensi aikasesti pilkkimistä ja sitä enämpiki tiiraili taihvaale. Ja kyllä sielä muutampi lintuki näky. Lämpimälä kelilä olis havanu vielä enämpi.

     Joukhaiset ja kurjet huuteli monelta suunalta. Joki on varhmanki jo kokonhan sula. Ei kehanu lähteä kattomhan. Eihän sinne matkaa olis paljoakhan, mutta alkaa olhen vähä lunta, eikä kehtaa kauheasti ajella maata myöten.

     Hanhien näkeminen on aina yhtä soma homma. Sie rauhassa istuskelet tai touhuat jotaki, ku yhtäkkiä kuuluu hiljanen, lyhkänen kankotus. Äkkiä alat kattelhen taihvaale, missä net näkkyy. Isot tummat linnut saattaa lentää pään ylittekki. Ei niitä hoksaa, net tullee ku varkhain. Sitä pitäs piettää aina kamera vieressä valhmiina, niinku ennen vanhhan haulikkoa pietethin. Mie luovuin siittä hommasta jo aikaa sitte, mutta tiijjän kyllä ihmisiä, jokka sitä vielä harrastaa. 

     Toinen syäntä lämmittävä kohtaaminen on aina, ko näkkee jonku petolinnun. Tälläki kertaa järven yli lensi merikotka. Son vuosikausia lennelly sillä seuvvula. Ennen maakotka oli ylleisempi, mutta jostaki syystä son pyörähtäny toisinpäin.

     Pöllöjä molen oottanu, mutta niitei ole näkyny. Kyllä nekki pitäs alkaa olhen jo täälä, mutta se tietenki tuo kylmä keli piettää net piilossa tai sitte sitä liikkuu niin vähäsen ennää, ettei niitä näje. 

     Sen verran olin senthän vireänä, että kävin hiihtelemässä vuomala kurkia kattomassa. Lunta ei ole ennää paljon, mutta raskasta soli liikkua. Aamula olis ollu vähä hankikantoa, mutta iltapäivästä sitä uppos lumesta läpi. Ja kaikki penshat joutu kiertämhän ko niitten tyvet oli sulanhet. 

     Vähä siinä tuli lämmin ko joutu pikkusen liikahtamhan, mutta viimhein mie pääsin vuoman laithan. Yritin naakia penshaita myöten ja viimein juroin kaikista laitimaisen männyn tyvele. Siinä mie pitkhän sitte kiikairoittin ja yritin kattoa, näkkyykö pitkäkauloja mäthäitten takkaa. Kovin oli hiljasta. Huutoa kuitenki kuulu, mutta se tuli seuraavalta jänkältä. En kuitenkhan kehanu lähteä seuraavaa maata ylittämhän. Jalkasten olis voinu, mutta suksila oli kuitenki sen verran hankalaa, että jätin välhin. Tyyvyin vain kuuntelemhan ko majesteetit keskustellee keskenhän. 

     Son tuo kurki yks kevhän tärkeimistätähän ta lähettilhäistä. Jokku pittää joukhaisia, mutta mie en oikhen siittä perusta. Ja nethän talvehtiiki täälä, niin net oikhen tunnukhan muuttolinnuilta. Ja kurki on semmonen mystinen. Sitä ei näje ko kevhälä ja syksylä. Kesän se pyssyy piilossa.

     En meinanu muistaa sanoakhan, että son sananlaskun mukhan kesä nyt sitte menossa. Västäräkkiä en ole vielä nähny, mutta kaks pääskystä lenteli jo. Mithän nekki raukkaset syövät ko ei ole vielä ötököitäkhän.

     No voi rietas, miehän myöhästyn kohta töistä! Son villi ko joskus ajatus lentää ja juttua tullee, varsinki ko istut aamukahvipöyvvässä. Välilä tuntuu, ettet keksi mithän sanomista. Mie häyvvyn vetassa vaathet pääle, heittää kamphet authon ja lähteä. Toivottavasti kohta lämpeää kelit. 

     Ei muuta ko hyvän mielen täyteistä ja linturikasta kevättä jokhaisele!"

Kumma kevät.

 

    "Istuskelin sunnuntaina tuossa liiterin porthailla ja vuoleskelin kuivaalihhaa. On se vain niin hyvvää. Lääkäri vain kauhtu, ku kävin vuosihuollossa. Verenpainhet on sen verran kohola, että ei sais oikhen syyä suolasta. Mutta mie luulen, että tuskin se hänkhän on jättäny lihat kuivaamasra sen tähen. Samhan malhin taitaa hänki herkutella ko muukki. Sitte mallin vuoksi torruu toisia. Mutta sonki hänen työtänsä, pittäähän sitä joku muistuttaa, että mole mithän kuolemattomia yksikhän. Hyvä vain, että torruu.

     Mie en ole koskhan syöny viikon vanhaa kuivaalihhaa. Tänä vuona nolit täysin valhmit kahessa viikossa. Yks tuttu sano, että hän meinas laittaa jo toisen satsin, mutta mie en kyllä ennää laita. Niiton aivan nokko ja sielähän lentää jo kärpäsekki.

     Keli on kyllä kohelhe meitä viimisen pääle. Toissaviikonloppuna pilkilä istuessa tuli hiki vaikkei ees liikkunu. Kallaaki on tullu mukavasti. Kerran olen jo ahvesia savustanu. Haukiki oli hyvvää paistettuna ja suolasiikaaki olema syönhet. Matheitaki molen kokkeillu koukuttaa, mutta non kyllä kavonhe jonnekki. Sammaa sano yks tuttu. Ei kuulema mishän ole näkyny ja son senthän paljo kovempi pyythän ko mie.

     Tänä kevhänä ei ole kauhean märkää ollukhan, ko tuuli kuivaa sitä mukkaa sen, minkä aurinko sulattaa. Renkhaita vaihtaessa piti piettää talvipalttoon päälä, ko siihen malhin vinkka kävi. Ei kyllä tullu hikikhän, vaikka yritti vauhila tehä. 

     Tuosa aamukahvila istuskellessa kattelin ikkunasta ulos. Molen jonku aikaa ny seuranu ja hoksanu, että tänä kevhänä ei ole pahemin jäneksiä näkyny. Silloin tällöin meän pihala laukkoo yks. Niitä on joskus ollu neljäki nurmikolla makkoilemassa. Mikä lie rutto vieny vishin.

     Pittää alkaa kerräilhen kampheita. Vapuksi meinasima taas mökile ja sinne pittää viijjä vielä tavaroita kesäksi. Non vielä helppo kuskata kelkala.

     Ei muuta ku hauskaa ja turvalista vappua kaikile! Jäät on alkanu sulamhan, että siihen malhin liikkukaa. Ei kannata urheila liikaa."

Kevät tulossa.

 

     Kylläpä oli viikonloppuna viimisen päälle hieno keli. Kävimme pitkän pakkaskauden jälkeen mökillä ajelemassa. Lumitöitä joutui melkoisesti tekemään. Terassit, liiteri, sauna ja vessa täytyi kaivaa esiin. Sekä katot piti tyhjentää lumesta. 

     Kulunut talvi on ollut ihmeellinen. Kovia pakkasia kesti kuukauden verran. Sitten keli lauhtui ja lumisateet alkoivat. Ei niinkään paljoa kerralla, mutta tasaisesti vähän pitkän aikaa. Lopuksi iski lauha. Lämpötila on ollut plussan puolella pitkään. Yöksi kylmettyy sen verran, ettei lumi tunnu katolta lähtevän.

     Maantiet ovat jo sulat ja pihat välilä pehmeitä. Vielä kuitenkin on hyvin pystynyt liikkumaan. Kohta varmaan joutuu kuitenkin soittaa kone poistamaan polanne pihalta ja ajotieltä.

     Lumen pinta on pudonnut silmissä. Kilpisjärvellä kuulemma melkein 30 senttiä. Tätä menoa meiltä loppuu kelit kesken. Kevät on kolme viikkoa etuajassa. Tulee hoppu hiihtää, kelkkailla ja pilkkiä.

     En muista, olisiko koskaan aikaisemmin satanut Marianpäivänä vettä. Lauantaina tuli oikea kuuro ja piti oikein mennä suojaan. Tavallisesti silloin on ollut pakkasta. Tämä vuosi oli kyllä poikkeus.

     Sateesta huolimatta oli kyllä mukava käydä markkinoilla. Siellä näkee tuttuja ja aina mukaan tarttuu jotain kotiin viemistäkin. Väkeä saisi olla kylläkin enemmän. Suopunginheitto veti ennätyspaljon osallistujia. Ei ihme, sillä palkintona oli peräti 2000 euroa. Pitää kai hommata itsellekin suopunki ja alkaa harjoitella ensi vuotta varten. 

     Nyt odotetaankin seuraavaksi pääsiäistä. Tarkoitus olisi mennä mökille useammaksi päiväksi. Toivotaan hyviä kelejä silloin. Tosin tätä vauhtia kevät loppuu kesken ennen aikojaan. Yöpakkasia vielä tulee ja hankikannot ovat vielä edessä, ainakin niin kovasti toivon ja uskon. 

     Hyvää kevättä kaikille. Nautinnollisia hetkiä ulkoilun merkeissä.

     

Kuutamopyyntiä

     Onpa viimeisen päälle komea kuutamo, ajattelin itsekseni, kun katsoin ikkunasta ulos. Ensilumi oli satanut muutama päivä sitten ja se ei ollut sulanut pois. Lämpömittari näytti vajaata kymmentä pakkasastetta. Sopiva ulkoilukeli. 

     Kävin portailla katselemassa. Lumen ansiosta maailma oli niin kirkas, että olisin voinut lukea sanomalehteä. Ei, pakko tästä on lähteä kävelemään. Puin mettävaatteet päälleni ja otin haulikon kaapista esille. Nyt olisi täydellinen tilaisuus käydä pyytämässä lintuja.

     Ase olalla kävelin tietä pitkin kotivaaraa kohti. Kuinka monta kertaa siinä paikassa olen nähnyt lintuja ja jäniksiä. Vaara on aivan kylän vieressä, mutta siellä viihtyvät eläimet. Ne ovat tottuneet ihmisiin, eivätkä säiky helposti. Ihme kyllä en ole koskaan nähnyt siellä hirviä, vaikka niitä on joskus näkynyt keskellä kylääkin.

     Kuutamo oli uskomattoman kirkas. Muutaman sentin lumikerros maassa ja puissa heijasti valoa tehokkaasti. Peltoaukeilla oli näkyvyyttä varmaan parisataa metriä. Jäniksen ampuminen kiväärillä ei olisi tuottanut mitään ongelmaa. Ilta oli yksi kirkkaimmista, mitä olin koskaan nähnyt, siihen mennessä ja sen jälkeenkin.

     Kävelin polkua vaaran juureen ja huomasin jälkiäni seuraavan tumman hahmon perässäni. Naapurin koira oli lähtenyt myös iltakävelylle. Rapsutin sitä korvan takaa. "Olekko sieki lähteny kuutamoa ihhailemhan? Haeppa mulle metto jostaki puusta." Koira katseli minua, kuin olisi ymmärtänyt pyynnön ja lähti kävelemään eteenpäin. 

    Siinä me sitten kävelimme pitkin vaaran laitaa. Kirkkaus oli lumoava. Metsä oli kaunis, suorastaan yliluonnollinen. Tuntui kuin silloin olisivat olleet kaikki luonnonhenget ja päivisin piilossa olevat oliot liikkeellä. Varjoissa näkyi vilahtavan välillä jotain, ainakin mielikuvituksessa. Tunnuimme molemmat, koira ja minä, vaistoavan, että emme tainneet olla ainoat kulkijat täällä.

     Koira alkoi pysähdellä. Se katsoi minua kuin sanoakseen, että käännytään takaisin. Rauhoittelin sitä hiljaa puhuttelemalla. Se selvästi vaistosi jotain. Saavuimme sitten eräälle pienelle metsäaukiolle.

     Yhtäkkiä viereisessä puussa rysähti. Säikähdimme molemmat. Näin suuren mustan metson lähtevän pääni korkeudelta lentoon. Ehdin juuri ja juuri nostaa aseen poskelle. Se ei kerinnyt lentää kuin kymmenkunta metriä aukealle, kun se hämmästyksekseni katosi ilmaan. Hölmistyneenä jäin katsomaan suu auki. Koira seisoi vierelläni muutaman sekunnin ja lähti jolkuttamaan jälkiämme pitkin takaisin kylälle päin. Se ei enää halunnut jatkaa matkaa.

     Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Vaikka tiesin, että metsänväki ei tee pahaa sellaiselle, joka kulkee metsässä luontoa kunnioittaen, säikäytti salaperäinen kohtaaminen kuutamossa silti. 

     Lausuin jäähyväiset metsolle ja lähdin kulkemaan koiran perässä takaisin kylälle päin. Vaistoni sanoi, että liikkeellä oli muitakin kulkijoita kuin me, mutta en ollut osannut varautua maahisen kohtaamiseen. Parempi oli jättää metsänvilja ja antaa yöllisten kulkijoiden liikkua rauhassa.