Kuutamopyyntiä

     Onpa viimeisen päälle komea kuutamo, ajattelin itsekseni, kun katsoin ikkunasta ulos. Ensilumi oli satanut muutama päivä sitten ja se ei ollut sulanut pois. Lämpömittari näytti vajaata kymmentä pakkasastetta. Sopiva ulkoilukeli. 

     Kävin portailla katselemassa. Lumen ansiosta maailma oli niin kirkas, että olisin voinut lukea sanomalehteä. Ei, pakko tästä on lähteä kävelemään. Puin mettävaatteet päälleni ja otin haulikon kaapista esille. Nyt olisi täydellinen tilaisuus käydä pyytämässä lintuja.

     Ase olalla kävelin tietä pitkin kotivaaraa kohti. Kuinka monta kertaa siinä paikassa olen nähnyt lintuja ja jäniksiä. Vaara on aivan kylän vieressä, mutta siellä viihtyvät eläimet. Ne ovat tottuneet ihmisiin, eivätkä säiky helposti. Ihme kyllä en ole koskaan nähnyt siellä hirviä, vaikka niitä on joskus näkynyt keskellä kylääkin.

     Kuutamo oli uskomattoman kirkas. Muutaman sentin lumikerros maassa ja puissa heijasti valoa tehokkaasti. Peltoaukeilla oli näkyvyyttä varmaan parisataa metriä. Jäniksen ampuminen kiväärillä ei olisi tuottanut mitään ongelmaa. Ilta oli yksi kirkkaimmista, mitä olin koskaan nähnyt, siihen mennessä ja sen jälkeenkin.

     Kävelin polkua vaaran juureen ja huomasin jälkiäni seuraavan tumman hahmon perässäni. Naapurin koira oli lähtenyt myös iltakävelylle. Rapsutin sitä korvan takaa. "Olekko sieki lähteny kuutamoa ihhailemhan? Haeppa mulle metto jostaki puusta." Koira katseli minua, kuin olisi ymmärtänyt pyynnön ja lähti kävelemään eteenpäin. 

    Siinä me sitten kävelimme pitkin vaaran laitaa. Kirkkaus oli lumoava. Metsä oli kaunis, suorastaan yliluonnollinen. Tuntui kuin silloin olisivat olleet kaikki luonnonhenget ja päivisin piilossa olevat oliot liikkeellä. Varjoissa näkyi vilahtavan välillä jotain, ainakin mielikuvituksessa. Tunnuimme molemmat, koira ja minä, vaistoavan, että emme tainneet olla ainoat kulkijat täällä.

     Koira alkoi pysähdellä. Se katsoi minua kuin sanoakseen, että käännytään takaisin. Rauhoittelin sitä hiljaa puhuttelemalla. Se selvästi vaistosi jotain. Saavuimme sitten eräälle pienelle metsäaukiolle.

     Yhtäkkiä viereisessä puussa rysähti. Säikähdimme molemmat. Näin suuren mustan metson lähtevän pääni korkeudelta lentoon. Ehdin juuri ja juuri nostaa aseen poskelle. Se ei kerinnyt lentää kuin kymmenkunta metriä aukealle, kun se hämmästyksekseni katosi ilmaan. Hölmistyneenä jäin katsomaan suu auki. Koira seisoi vierelläni muutaman sekunnin ja lähti jolkuttamaan jälkiämme pitkin takaisin kylälle päin. Se ei enää halunnut jatkaa matkaa.

     Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Vaikka tiesin, että metsänväki ei tee pahaa sellaiselle, joka kulkee metsässä luontoa kunnioittaen, säikäytti salaperäinen kohtaaminen kuutamossa silti. 

     Lausuin jäähyväiset metsolle ja lähdin kulkemaan koiran perässä takaisin kylälle päin. Vaistoni sanoi, että liikkeellä oli muitakin kulkijoita kuin me, mutta en ollut osannut varautua maahisen kohtaamiseen. Parempi oli jättää metsänvilja ja antaa yöllisten kulkijoiden liikkua rauhassa.

Kulunutta talvea.

"Mie tuossa selasin talven kuvia ja ajattelin, että jos tekki halvasitta nähä muutampia. Häätyy sanoa. että kyllä talvela saapii paljo parempia kuvia. Ainaki mie olen sitä mieltä ja kyllä net monet muukki sannoo sammaa. Son tuo valo."

 

Sielu leppää.

 

     "Somat on kelit. Pakkanen ko putos parhinkymphin, niin tuntuu, että saapii t-paitasilhan kävelä pihala. Molen kattonu ku turistit kulkee vasthan topattuna ko miseliiniukot ko met nautima lauhasta kelistä. Elämystä heile.

     Mutta kyllä se pakkanen hellittää kohta. Aurinko on noussu jo näkösäle. Hiljokshen se alkaa lämmittämhän. Kevät tullee. Onhan se jo tammikuun loppu. 

     Hopusti son kyllä aika menny. Häätyy piettää huolen ettei kevät karkaa. Mökilä ja pilkilä pittää keritä olhen maholisiman paljon.

     Meilä on ollu hienoja hetkiä. Revontulia on piisanu, vaikkaki kelit ei ole oikhen suosinhet. Pilvistä on ollu paljo. Tykkypuita on saanu ihastella ja auringonnousut ja laskut on olhe henkeä salpaavia. Tänhänki töistä tullessa piti monhen kerthan pysähtyä ihhailemhan taivasta. Sitä täyttyy luononenergiala. Ja taas jaksaa.

     Nykki tekis mieli lähteä ulos kävelemhän ko on niin komea kuutamo. Tuli mielhen yks kerta nuoruuvvessa, ko tuli käytyä linnustamassa kuutamonvalossa. Pittääpä laittaakki korvan takaa, jos siittä vois vaikka jotaki kirjottaakki joskus.

     Tekis mieli kurkata ulos, mutta tiijjä uskaltaako. Sitä saattas joutua lähteä ulos kuutamoa kattelemhan. Solis parempi laittaa nukkumhan, ko aamula pitäs lähteä töihin. Onneksi son viikonloppu eessä, niin saapii vähä valvoakki.

     Tehkääppä tekki väärtihyät nyt, että jättäkää telkkari rauhhan ja menkää tekki käymhän ulkona. Sielä on paljo parempaa näkemistä ko tuossa mölytoosassa."

Kortto viekhön!

 

     "Terhveisiä vällyn alta! Tietenki sitä piti lentsu heti iskeä ko alko jouluvaphaat. Kerranki ko olis ollu aikaa käyvvä vähä liikkumassa ulkosalla. Mie kerkisin hakea lumikengät ja sukset esile. Ny häätyy vain ootella ko paranee. 

     Nyt olis värit ja valot kohilhan. Päivälä ei valoa ole montaa tuntia, mutta on se kyllä hienon näköstä. Helmiäispilviäki näkkyy taihvaala. Kaamoksen kaunheutta parhaimmilhan. 

     Mutta kyllä se oikean myräkänki pisti. Tuuli niin, että tykyt lähti puista. Samala karsi vishin puolet oksistaki. Sen näkönen piha kuiteski oli. Risua kartano täynä. Niitä sitte saiki pitkin aamua kerätä. 

     Oli se melko erikoinen puhuri. Päivälä pikkusen tuuli ja yhtäkkiä puitten oksat heilu ku joku olis ottanu rungosta kiini ja ravistellu hengenhäässä. Mie aloin jo pölkäämhän, että haas se hajottaa uuvvet jouluvalot, mutta hyvin net pysy pihakoijjuissa kiini. Illan pääle se kuiteski rauhottu.

     Mutta sai se kuiteski naapurikunnat lehthin, ko Kittilässä soli puhaltanu kaks lentokonetta umpishen ja sielä oli kenttä suljettunna. Samoin nolit tehne Ivalossaki. Tästä meijjän kentässä mien ossaa sanoa, oliko sielä ees nyt lentoja. Soli hyvä muistutus, että luononvoimia pittää muistaa kunnioittaa.

     Pakkasta on piisanu aivan nokko. Piirua vaile neljässäkymmenessä soli meiläki päivän. Ei kuitenkhan menny rikki, vaikka mie ootin koko aijan. Kylmää soli kuiteski. Ollu jo monta päivää. Tänhänki näyttäny -35 koko ajan. Mie aloin jo eppäilhen, että son tuo meijjän mittari kosahtanu umpijäähän. On ollu rauhalinen uusvuosi, ko kukhan ei liiku tämmöselä kelilä ko sitte vasta, ko on pakko.

     Nyt häytyy alkaa pukemhan kunnola vaatetta pääle. Pakkanen ko putos alle kolmekymmenen, niin eikö vain ollu satanu yölä lunta. Pittää sitä käyvvä kuiteski vähä kollaamassa, ettei aivan mahottomasti kerry. Jos se tuo lentsuki vähä kavahtas kylmää ja älyäis lähte karhun. Taikka sitte sitä saapii vielä kuumhenki kaupan pääle.

     Ei muuta ko hyvvää alkanutta vuotta kaikile! Pysykää tehveenä!

     

     Kortto tauvvin viekhön ja polkekhon jänkhän, niin syvhän lethon, ettei se sieltä ikikuunhan ylös pääse!"

Joulurauhaa kaikille!

 

     "Son taas jouluaatto. Kauhea ko aika mennee nopeasti. Tänä vuona meilä onki perhejoulu, ko melkhein kaikki lapset on tulhe vanhuksia kattomhan. Kyllä se pohjonen vielä vettää, vaikka non vuosia jo asunhe muuala.

     Aamukahvin jälkhen pittääki lähteä laittamhan kynttilät jäälyhthyin, ossaa pukki sitte tulla hämärässä oikejhan pihhan. Hautuumaale pittää viiä kans kynttilöitä. Niitä onki tullu melkosesti lissää viimi vuosina. Suku ja tuttavat harvenee. 

     Joulusauna pittää kans lämmittää. Sen jälkhen vasta pääsee syömhän. Siinon maltti koetuksela, ko jääkaappi on täynä herkkuja, mutta niihin ei auta koskea ennen aattoa. Monta päivää jo kuolanu ja oottanu. Mutta kohta on lupa koskea niihin. 

     Joulun aika on loppujen lopuksi lyhkänen ja mennee hopusti, mutta siinä kuitenki kerkiää huilaamhan. Arki katkeaa somasti ja kerkiää kavota työasijakki päästä kokonhan. 

     Nyt väärtirakhat nautima juhlasta, herkkuruuista, kiirhettömyyestä ja ennen kaikkea läheisten seurasta. Nykyhjän niitä kuitenki harvemin näkkee. 

     Oikhen hyvvää, rauhalista ja turvalista joulua, justhinsa sulle!"

     

Viimeistä kertaa.

 

     Kylmä viima puhaltaa jänkän suuntaisesti. Seisoskelen jälleen passissa. Luultavasti viimeistä kertaa tälle syksylle. Lunta on jo niin paljon, että kävely on raskasta. Kaikki kuopat, kivet ja juuret ovat lumen alla. Pitää varoen kävellä. Suksia taas ei oikein viitsisi käyttää etteivät ne vaurioidu. Sitäpaitsi jänkillä on vettä, joka vaikeuttaa hiihtämistä.

     Luonto on hiljainen. Yksikään kuukkeli ei ole tullut tervehtimään valkealle. Tiaiset puuttuvat. Ei edes korppi raaku. Olen vain minä.

     Alkavan kaamoksen näkee ja aistii. Taivaanrannassa näkyvät pastellisävyt pohjoisen puolella ja etelän suunnalla kirkas vastavalo piirtää puiden silhuetit terävästi taivasta vasten. Lapin kaunein aika on alkanut. 

     Tiedän paljon ihmisiä, jotka inhoavat kaamosta. Pimeää ja kylmää, he sanovat, mutta minä näen asiat toisin. Värit ja valot ovat upeita. Talojen pihoihin ja ikkunoihin ilmestyvät jouluvalot. Maailma on silti valoisa, vaikka onkin pimeää. Eri tavalla, keinotekoisestikin, mutta silti. Pitää vain osata katsoa.

     Itseä harmittaa, kun työskentelee pääsääntöisesti sisätiloissa. Silloin ei pääse päiväsaikaan ihailemaan luonnonvaloa. Sitä joutuu kulkemaan pimeässä koko ajan. Sininen hämärä jää näkemättä. Kadehtin ihmisiä, jotka voivat liikkua ulkona päivällä. 

     Joskus tekisi mieli pitää vapaapäivä ja lähteä kelkkailemaan metsään kameran kanssa. Nuorempana sellainen onnistui, ei ollut työkiireitä. Niistä reissuista on mukavia muistoja. Harmi, kun silloin ei ollut kameraa. Kuvaaminen kun tuli mukaan vasta vanhemmalla iällä.

     Havahdun mietteistäni. Koira alkoi haukkumaan. Veri kohahtaa suonissa. Joko hirvi löytyi. Ääni kuuluu selvästi. Ei kovin kaukana minusta. Ehkä puoli kilometriä. Välillä hiljenee, välillä kovenee. Yritän kuunnella, tuleeko lähemmäs. Luultavasti koira on löytänyt linnun ja haukkuu sitä ympäri puuta. Äkkiä se kuitenkin vaikenee. Lintu, ajattelen, mutta muutaman minuutin päästä tiedän, jos hirvi kävelee passiini. Olen sen kulkureitillä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. 

      Päivä on lyhyt. Hämärä laskeutuu nopeasti ja on aika lopettaa pyynti. Pikaiset kahvit vielä nuotiolla ja jahtipäivän läpikäynti. Näköhavainto sentään tuli päivän saldoksi. Sillä ei pakastin täyty, mutta saipahan tuuletettua pääkopan. Revontulet hiipivät taivaanrannalle. Kohta niiden loimottavaa tanssia saa taas ihailla.

     On aika julistaa joulurauha metsän eläville. 

     

Ainaki 300 astetta pakkasta.

     "Ainaski se tuon verran on ollu pakkasta. Meinaan, ku laskee joka päiväsen kylmimän luvun viimiseltä parilta viikolta, niin alama olhen samoissa luvuissa. Kyllä soli ensteks kaalo ko pakkaset alko, mutta muutaman päivän päästä sei ennää tiettyny mishän. Ja välilä sitä touhus ulkona ilman kinthaitaki. Pärjäs ku ei ei vain tarvinu rauthan koskea.

     Kulkeminen tuottaa vähä enämpi päänvaivaa. Mutta onneks on keksitty lämmittimiä ja ylläpitolatureita, niin saapii autonki käymhän kovilaki pakkasilla. Eri asija sitte raskiiko kauhean kylmälä käynistää. Tuossa son meijjän limusiiniki ollu liekassa koko ajan, ettei vain pääse karkaamhan. Luja son tuomonen sentin paksunen kumikaapeli, pyssyy painava peltilehmäki aisoissa.

     Ihminen tottuu ja pärjää. Sen ku laittaa lissää vaatetta pääle. Mie mietin yks aamu mettän eläviä. Kattelin aamukahvila, ko kaurhiit tuli pihale. Hienoja elukoita, mutta mitenkhän net pärjää ko lunta ei ole vielä suojaksi pakkasta vasthan. Ruokaa niilä kyllon helppo kaivaa. Kanalinnukki mennee kiephin piilhon, mutta ei nekhän kovin syväle pääse. 

     

     Pitäs kesälä muistaa tehä vähä heinää ja suovata. Sais sitte talvela kattella, ko elikot kävis syömässä siinä. Olishan se sitä riistanhoitoa. Moni kauhtuu ku kaurhiitten kohala niin puhuthan, mutta son aivan lailinen riistaelläin. Hankala sitä kyllä on pyytää, ko ei viitti juuri keskelä kyllää ampua. Mettässäkhän ei ole tullu ku kerran vasthan. Non viksuja elläimiä, ko pysyvät kylälä. Saavat olla rauhassa.

    

     Olen mie kerran kattellu hirviäki, ko net asu pitkhän kylälä. Son hienon näkönen elukka, ko se laukkoo pellola ja pääset kattelemhan läheltä. Net elit monta viikkoa ihmisten keskelä, eikä lähtenhe mihinkhän. Met mietimä monesti, että mikhän net on ajanu mettästä ihmisten ilmoile karkhun. Karhu sei ainakhan ollu ku elethin joulukuuta, eikä kukhan puhunu susistakhan silloin.

     Viimi vuosina kelit on olhe vähä sekasten ja ihmeeliset. Syksyt ja kevhät venynhet. Toishaalta son soma kulkea pyytämässä pitkhän, mutta ei se rapeaa ole nylkeä mäkäräisten syöttinä. Kevhäläki saapii pilkkiä ja kelkkailla äitienpäivhän asti. Sitä mie en kylläkhän moiti. Soma ko saapii nauttia pitemphän siittä.

     Keli lauhtuki sopivasti, että pääsi käymhän kirkola joulunavajaisissa. Pihapuukki käärimä jouluvalhoin. Pääsee joulutunnelhmin. 

     Mukavaa kaamoksen alkua kaikile!"