Gufihtar 2

 ( Suuret kiitokset ystävälleni Csodaszarvasille kirjoitusavusta! )

     Heräsin kuumuuteen. Aurinko paahtoi suoraan telttaani. Olin kyllä pystyttänyt teltan koivupensaan varjoon, aamuaurinkoa ajatellen, mutta heräsin vasta puolilta päivin edellisen yön valvomisen takia. Pää tuntui raskaalta ja sekavalta. Oliko illan ja yön kestäny kohtaaminen maahistytön kanssa ollut vain unta? Ihanaa sellaista kylläkin. Koko tapaus tuntuu kuin houreelta. Voiko se olla totta?

     Sytytin nuotion, kaadoin vettä pannuun ja nostin sen keittistangon nokkaan. Kunnon aamupala ja kahvit piristävät ja selkeyttävät ajatuksiani. Astiatkin ovat iltapalan jäljiltä vielä pesemättä. Pitää seuraavaksi mennä puronrantaan tiskaamaan ne. 

     Hetkinen!... Katsoin astioita hölmistyneenä. Kaksi lautasta ja kaksi kuppia nuotion vierellä, odottivat puhdistajaa. Se oli sittenkin totta... kohtasinko sittenkin illalla maahisen! Yö oli tuntunut taianomaiselta, suorastaan maagiselta. Mutta se oli täyttä totta. En ollut nähnyt unta.

     Vesi kiehui ja lisäsin pannuun kahvinporot. Nyt täytyy syödä hyvin ja juoda kunnon kahvit, että heräisi tähän päivään. Muistin, mitä neito sanoi viimeiseksi lähtiessään. Kaatuneen koivun mutka pitää käydä heti tarkistamassa. Samalla tarkastelisin sitä eilisiltaista kalansaantipaikkaa. Se reikä puron pohjassa alkoi todella kiinnostamaan.

     Pikaisen aamupalan jälkeen, laitoin leirin kuntoon, otin onkivehkeeni ja lähdin kävelemään yläjuoksulle päin. Astelin ripeästi kiirehtien, ikään kuin joku odottaisi minua siellä. Pälyilin kulkiessa ympärilleni, mutta linnut olivat ainoat elävät olennot kanssani. Ne lauloivat kilpaa keskenään.

     Viimein saavuin taimenpaikalle. Lähestyin varoen rantaa. Viimeiset metrit suorastaan hiipien. Reikä on tuon pienen koivun kohdalla, jospa sen pohjaan näkisi paremmin aamuauringossa...

     "Mutta, ei helkatti! Eihän sielä mithän reikää ole! Ei ole totta, kyllä sielä illala oli selvä monttu pohjassa!", kirosin ääneen ja ihmettelin, olinko sittenki nähny unta. 

     "Täälä ei näy mithän, mutta valkeala oli kuitenki kahet syömäkipot. En mie ole voinu kuvitella koko hommaa. Tähän häätyy olla joku järkevä selitys!", mietiskelin ääneen, aivan kuin yrittäisin selittää tapahtunutta jollekkin toiselle. Ainoa keino, jolla asia voi selvitä, on mennä katsomaan sitä maahisen neuvomaa kalapaikkaa. Jos se löytyy ja sieltä tulee iso kala, niin sitten en ollut uneksinut koko asiaa.

     Lähdin kävelemään puron vartta ylöspäin. Pienten koskien välissä oli monta hienoa suvantoa, joissa tammukat näkyivät uiskentelevan ja napsien pinnasta hyönteisiä. En kuitenkaan jäänyt heittelemään viehettä ja kokeilemaan pyytää niitä. Salaperäisen vieraani lupaus yllätyksestä kiehtoi mieltäni liikaa. Vain tällä tavalla saisin asiasta selvyyden. En ole voinut vain kuvitella koko asiaa mielessäni. Käytetyt astiat kertoivat muuta.

      Puolisen kilometriä kuljettuani, huomaan puron levenevän ja tekevän ison mutkan. Varovasti lähestyn rantaa ja näen ison kaatuneen koivun makaavan vedessä. Tämäkö on se maahisen kuvaileva paikka. Hiivin kumarassa viimeiset metrit ja pysähdyn tarkastelemaan kohtaa. Kevättulvan kaatama puu lepäsi vedessä. Katselin puron pohjaan. Se näkyi juuri ja juuri aamu-auringossa. Toiset puut varjostivat paikkaa, eikä siitä saanut selville, oleskeliko kivien katveessa kaloja. Monttu oli ainakin pari metriä syvä.

     Vedin kelalta siimaa ulos parikymmentä senttiä ja mietin miten onnistuisin heittämään lipan puun alle ohjeen mukaan. Tällaisissa paikoissa tulee helposti kalustotappioita. Vastarannalta se olisi helppoa, mutta sinne ei pääsisi, ellen palaisi takaisin leiripaikalle ja ylittäisi puroa sieltä. En kuitenkaan innostu ajatuksesta.

      Tein ensimmäisen heiton, varoen osumasta koivun oksiin. Viehe tipahti veteen juuri puun reunaan. Hitaasti sekuntteja mielessäni laskien, annoin lipan vajota lähelle pohjaa ja pyöräytin kelan kammesta. Lippa alkoi pyöriä ja hitaasti kelasin siimaa sisään. Viehe kohosi pintaa kohden ja sukelsi ylös vedestä. Ei mitään - tyhjä heitto. Käänsin kammen sivuun ja heitin uudestaan vähän lähemmäksi puuta. Laskin taas mielessäni viisi sekuntia ja aloin jälleen kelaamaan. Mepps lähti pyörimään ja lopulta nousi yksin ylös vedestä. Taitaa olla tyhjä paikka, mietin hiljaa ääneen. Mutta yölliset houreet olivat liian todellisia. En halunnut luovuttaa liian helposti. Uskoin maahistytön olleen todellinen.

     Heitin vieheen kolmannen kerran. Tällä kertaa aivan puun rungon viereen latvuston keskelle. Kuin ihmeen kaupalla lippa pujahti risujen välistä ja vajosi kohti pohjaa. Aloin kelaamaan onkea ylöspäin. Jos nyt ei tärppää, niin jätän paikan rauhaan ja ongin palatessani matkalla näkemäni suvannot.

     Lippa ei ehtinyt kunnolla pudota pohjaan, kun näin suuren, nopean varjon singahtavan rantatörmän alta ja iskevän voimalla vieheeseen. Jarru  vinkaisi ja kala katosi yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin. Vavan kärki oli kaarella ja siiman päässä oli jotain todella painavaa.

     Aloin kelata varovasti ja nostin vapaa ylöspäin. Siima näkyi menevän rantatörmän alle. Tiesin kokemuksesta taimenten oleilevan siellä. Varoen vedin kalaa ylöspäin. Jos siima osuu törmään tai kala pääsee kaatuneen puun alle, peli on menetetty. Kummasti tämä kala kuitenkin taimeneksi käyttäytyi. Se ei syöksyilly eikä hypännyt, niin kuin ne tavallisesti tekevät. Ihmeen säyseä, olisiko siellä sittenkin hauki kiinni.

     Viimein sain kalan uitettua töyrään alta pois. Kullankeltainen ja pilkullinen kylki vilkkui auringonpaisteessa. Taimen se oli ja iso! En ole koskaan nähnyt noin isoa näissä vesissä. Äkkiä se ampaisi kohti alavirtaa. Jarru huusi ja nostin vapaa ylemmäksi. Taistelu oli alkanut. Onneksi puro oli leveämpi tällä kohtaa ja pystyin väsytellä kalaa rauhassa. Vesi pärskyi kun se yritti saada koukut irtoamaan suupielistään, mutta lippa pysyi tiukasti kiinni. 

     Viimein taimen tuntui väsyvän ja pystyin kelaamaan sen rantaan. Otin haavin toiseen käteeni ja koukkasin kalan siihen. Taimen oli niin iso, että se vaivoin mahtui sen sisään. Nostin haavin kauemmaksi rannasta, kopautin kalan hengiltä ja verestin sen. 

     - "Ei helkatti, ei tuommosia voi olla olemassakhan! Ei näissä vesissä! "

Kaivoin onkilaukustani pienen vaa'an esille ja laitoin kalan roikkumaan siitä. Puntari näytti 2,8 kiloa.

     - "Melkhein kolme kiloa! Nyt meni entiset ennätykset melkhein kolmikertasesti uusiksi!"

     Suolistin ja pesin kalan huolellisesti. Tämä on saatava nopeasti suolaan. Ripustin taimenen koivunoksaan valumaan. Vasta nyt huomasin käsieni ja jalkojeni tärisevän jännityksestä. Oli tullut kunnon adrenaliiniryöppy. Suljin silmäni ja annoin ajatusteni juosta. Yölliset tapahtumat olivat tosiaankin todellisia.

      Vedin syvään henkeä ja avasin silmäni. Maisemaa katsellessani kuulin takaani vaimeaa kilinää – hopeaa hopeaa vasten, kuin hiljainen kuoro tuulessa. Käännyin ympäri ja katseeni kohtasi kirkkaanruskeat silmät.

     - “Hiivit taas minun selän taakse”, sanoin ja tunsin sydämeni hieman jyskyttävän rinnassani. Edessäni oleva nuori nainen toivotti minut tervetulleeksi hymyillen. Hänellä oli eri mekko päällä kuin viimeksi kohdatessamme. Se oli kirkkaamman värinen, ja hänen paulansakin olivat erilaiset. Hänen puukkonsa oli edelleen kiinnitettynä niisivyöhön, ja huomasin, että hänellä oli edellisestä tapaamisesta paljon enemmän hopeakoruja roikkumassa ranteissaan ja kaulallaan .

     - “Sie olet taas täälä. Näköhjän tykkäät olla täällä seku vain”, sanoi nainen ja tuli lähemmäs, mutta jäi kuitenkin käsivarren mitan päähän.

      -“Löysit sen kaatunhen puun, josta mie yölä puhuin sulle?”

     -“Löysin. Tuliko sulle sanomista, ko menit kotia niin myöhhän?”, kysyin, ja katsoin häntä varovasti, aivan kuin pelkäisin hänen katoavan liian pitkään tuijottaessani.

     - “Ei oikeasthan.” Hän kohautti olkapäitään ja tutkaili näkemäänsä kiiltävää kiveä, joka oli hänen nahkakenkiensä edessä. Hänen kiiltävät hiuksensa putosivat hieman kasvoille, osittain peittäen sen.

     - “Tai siis, ehkä äiti oli huolishan, ko en sanonut etukäthen, että jäisin ulos myöhhän. Mutta kyllä kotiväki tietää, että tykkään olla luonnossa.”

     -“Eli tykkäät olla täälä, Eläväisten maailmassa”, tuli mieleeni, mutta en sanonut ajatustani ääneen. Nyökkäsin vain merkityksellisesti.

     -“Vain niin. Ulkona on hyvä olla. Luonto on upea. Useampien ihmisten pitäisi olla sen kans tekemisissä. Maalimassa vois olla vähemän vihasia ja turhautunheita ihmisiä”, pohdin nuorta naista katsoen.

     - “Kyllä son niin. Näjet asijan oikhein hyvin”, hän nosti katseensa. “Ihmiset eivät ennää liiku ussein luonnossa. Tuntuu, että non jotenki unohtanhet juurensa”, hän totesi, katsoen edessämme avautuvaa taianomaista maisemaa.

     - “Niinhän son. Jos het pystyis vain ymmärtämhän sen tarjoamat lahjat…”

     - “Sie vaikutat siltä, että piät oikeasti tästä, siis luontoäitin sylistä. Sie vishin vaelat melkhein aina jossaki”, hän hymyili vaaleanpunaisilla huulillaan. Sitten hän käänsi päätään hieman sivulle, kuten pienet koiranpennut, kun ne eivät aivan ymmärrä jotain uutta asiaa, jonka ne näkevät ensimmäistä kertaa. Hänen silmänsä loistivat viehättävästi, mutta ilkikurisesti.

     -“Vai, oletko sieki pakomatkala jotaki sieltä päin, missä asut?”

     Vaikka hänen käytöksensä oli jotenkin viatonta ja suloista, hänen sanansa olivat kuin pieniä keihäänkärkiä, jotka tuntuivat lävistävän rintani. Jähmetyin paikoilleni, alahuuleni roikkui matalalla. Olin juuri sanomassa jotain, mutta mieleni tyhjeni. Käänsin katseeni hetkeksi pois ja keräsin itseni.

     - “Tämon vain niin hieno paikka. Ja muutenki tykkään matkustaa ja vaeltaa. Luonnossa oleminen, son vain minun juttu. Siinä kaikki”, mutisin nenäni alla.

Tunsin hänen uteliaan, lähes polttavan katseensa takaraivossani.

     - “Jaaha. Son vain hyvä”, hänen sanat putosivat kevyesti maahan ilman minkäänlaista tuomitsemista.

     - “Mistä tämä pakeneminen mieleesi tuli?”, oli minulla pakko kysyä, tuijottaen edelleen edessämme näkyvää maisemaa.

     -“Onhan monet paenhet erämaihin syystä tai toisesta. Molen nähny aika monen häipyvän methän, eikä niitä ole ennää sen jälkhen nähty.”

     Kuulin hänet tulevan lähemmäksi. Ei kovin paljon, ehkä askeleen taikka kaksi, nuori nainen tuli minuun päin, mutta kuulin hänen korujensa helinästä, että hän kuitenkin liikkui.

     - “Mutta ei kovin moni paljoakhan tiijjä tästä paikasta. Tämon semmonen salapaikka, piilotettu taivas haitalisilta katseilta ja teoilta. Miten sie oikhen päädyit tänne? Tavalinen ihminen ei tänne löyvvä nuin vain.”

     Katselin purolle käsin ja vastasin hänelle:

     - "Mie olen nuorempana käyny täälä jonku kerran velipojan matkassa. Tämä oli hänen lempipaikkansa. Mie en koskhan oikhen välittäny tästä ko täältä ei tullu oikhen kallaakhan. Sen jälkhin, ko veli sitte myöhemin kuoli, mie vasta opin arvostamhan tätä paikkaa. Hoksasin kuinka kaunis tämä oikhen onkhan ja kyllä täältä saapii kallaaki, ko oppi pyytämhän. Sitä tajus, mikä tämän paikan arvo oikhen on. Miksi veli viihty täälä niin paljon."

     - "Ja nyt tästä on tullu vielä kiehtovampi ja tärkeämpi paikka, ku..." , jätin lauseen puolitiehen ja vaikenin.

     - "Miksi? Miksi tämä on kiehtovampi nytten?" , nainen kysyi mietteliään näköisenä.

Rykäisin kurkkuani ja käänsin päätäni. Katsoin suoraan hänen kauniin ruskeisiin silmiin ja vastasin hiljaa:

     - "..koska tapasin sinut täälä eilen illalla, Jasmin."

     Nainen vain tuijotti minua hetken. Hän ei liikkunut, eikä hänen ilmeensä muuttunut. Hänen kasvoillaan ei näkynyt edes pientä yllättymistä. Hän pysyi rauhallisena ja melkein ehdin avata suuni selittääkseni sanomaani, kun hän yhtäkkiä laski päätään hieman taaksepäin ja kikatti ääneen. Hänen suustaan tuleva ääni oli kuin pienten hopeakellojen kilinää. 

     - ”Ai niin! Nyt mie ymmärän”, hän hihitti. -"Toela kauhniisti sanottu. Pyrikkö sie päässä minun suosijhon? Ehkä sen jälkhen, ku mie näytin sulle tämän kalapaikan, yritäkkö sillä miellyttää minua vielä enemän?”, hän kysyi, ja huomasin hänen tulevan hieman lähemmäksi vasta, kun aamupäivän aurinko heijastui kirkkaasti suoraan silmiini hänen hopeakoruistaan.

     - ”Mitä tarkotat?”, käännyin hieman häntä kohti. - “Tarttetko sie jonkilaisen lahjan? Uhrin kenties?”, kysyin hymyillen. Mietin, että on parempi käyttäytyä vähän itsevarmemmin nyt hänen seurassaan.

     - ”Ehkä. Sain joskus ennen paljo erilaisia lahjoja. Onko sulla jotaki mulle?”

     Pudotin katseeni hänen kasvoistaan, saamaani kalaan. Siitä paikasta, josta sain kalan, mieleeni tuli saivojärvi, jossa paikallisten uskomusten mukaan järven pohjassa on reikä, josta kalat menevät karkuun kaksoispohjaan. Vaikka käsite on todella laaja, mikä lasketaan saivoksi, kuitenkin nämä paikat, tunturit ja järvet olivat ennen pyhiä paikkoja, joiden yliluonnollisia olentoja väki kunnioitti kovasti. Näiden paikkojen läheisyydessä oli aina seitoja, joissa usein uhrattiin järvelle sekä sen asukkaille.

      Voiko olla, että tämä maahistyttö ja hänen sukunsa ovat tämän paikan hallitsijoita? Ajatus ei voi olla niin kaukana todellisuudesta. Hän näyttää tuntevan tämän paikan erittäin hyvin ja mainitsi leikillään myös uhrauksista. Hän luultavasti huomasi katseeni, sillä hän pudisti päätään hymyillen.

     - "Et tartte antaa sitä mulle. Paljastin sulle tämän paikan, ko solit niin kohtelias eilen. Yks hyvä teko ansaittee toisen."

     - "Joten et tartte lahjaa? Harmi, ehkä molisin voinu antaa taikka keksiä sulle jotaki.", vastasin hänelle.

     - "Solet ehottomasti semmonen, joka luottaa ihmishin paljo. Mie alan eppäillä, että son osa sinun luonnetta. Solet niin mukava mulle myös tänhän. Vaikket sie tunne ollenkhan minua...", hänen silmänsä loistivat ja olin näkevinäni niissä taas jotain ilkikurisuutta.

     - “Mistä sie ees tiijjät, olenko mie oikeasti olemassa? Eikö sinusta ole vähä outoa kohata joku minun kaltanen keskelä erämaata?”, hän hymyili ja käänsi päätään samalla suloisella tavalla, miten hän viimeksikin teki.

     Oliko tuo jokin arvoitus? Helkatti... minulla ei ollut oikein mitään keinoa saada tietää, oliko hän tosissaan vai yrittikö hän leikkiä kanssani vähän. Olin kuullut tarinoita saivokansasta. Tiesin hänen kaltaisistaan ympärilläni olevien ihmisten kertomusten perusteella, mutta tuskin kukaan heistä oli tavannut tätä kansaa aiemmin. He saattoivat olla erittäin avuliaita ja ystävällisiä, mutta yksikin huono siirto ja tapaaminen hänen kanssaan saattoi päättyä huonosti.

     - "No, sen mie tiijjän varmasti, että viime yönä paistamani kala ja jälkiruaksi keittämäni kahvi oli hyvvää. Ainaki aamula herätessä, sinun lautanen ja kuppi oli tyhjiä. Sie yölä söit ja joit net hyvälä ruokahalula tyhjäksi ja annoit mulle. Pakostaki solet olemassa."

     Hän katsoi minua hetken hiljaa ja vaikutti tyytyväiseltä vastaukseeni. Vaikka hän oli aikuinen nainen, hänen olemuksensa oli lapsenomainen ja kevyt, täynnä hassuttelua ja iloa. Tämä loi hänen ympärilleen miellyttävän ja voimakkaan auran.

     - "Hmm. Sie olet erittäin fiksu vastauksissasti. Mie tosijhan piin keittämästästi kahvista viime yönä."

     - "Joten et varhmankhan kieltäyvy, jos kutsun sinut uuesthan syömhän? Tarjola olis verestä taimenta ja kahvit.", sanoin hymyillen hänelle ja nostin kalan ylös. 

Hän naurahti ja vastasi: -"Sie taijjat tietää, mistä tytöt tykkää. En tosijhankhan. Varsinkhan, jos et ole ahminut itte kaikkia mettäkakkoja."

     - "No en toela. Pitihän niitä jättää, jos vaikka sais vielä viehkeää kahviseuraa."

     Kävelimme yhdessä takaisin leiripaikalleni ja juttelimme niitä näitä. Fileerasin jälleen saamani kalan ja laitoin osan pannulle paistumaan. Loput suolasin hyvin. Siitä riittäisi pitkäksi aikaa leivän päälle.

     Nautimme aterian ja sen päälle keitin jälleen kunnon nokipannukahvit. Lahjoitin loput jäljelle jääneet leivonnaiset vieraalleni. Hän otti ne vastaan hymyillen kauniisti.

     Ilta oli jo pitkällä ja minun olisi aika lähteä kotiin. Paluumatka kestäisi useamman tunnin. Aamulla pitäisi olla taas töissä. Oloni oli levoton, en millään haluaisi lähteä tästä maanpäällisestä paratiisista. En varsinkaan nyt, kun olin kohdannut viehkeimmän olennon maailmassa. Tai oikeastaan niin ei voinut sanoa, koska hän ei ollut tästä maailmasta. Hän oli vain vierailija, lainassa täällä. 

    - "Minun pitäisi lähteä kotimatkalle.", sanoin hänelle. - "Mutta en milhän halvais."

Maahistyttö katseli minua ja hymyili, mutta ei sanonut mitään. Nyökkäsi vain hyväksyvästi.

     - "Jasmin...", sanoin hänelle. -"Jos nyt lähen, näenkö sinua ennää? Miten löyvvän sinut uuelhen?"

     Neito katsoi lempeästi suoraan silmiini. - "Älä huoli, kyllä mie löyvvän sinut."

Gufihtar

 

     Juhannus. Pakkasin viimeiset tavarat rinkkaan. Edessä olisi parin päivän pituinen kalastusreissu tunturiin. Tarkistan vielä kerran kaikki ja laitan auton ovet lukkoon. Tästä se taas alkaa, uusi seikkailu. Toivottavasti tästäkin reissusta jää jotain muisteltavaa vanhempana.

     Kävelen tuttua polkua kohti taimenvesiä. Kelit sattuivat kerrankin kohdilleen. Sääennustus lupasi koko viikonlopulle hienoa säätä. Kulkeminen aurinkoisena päivänä on raskasta, mutta eipä minulla ole kiirettä. Kunhan olen iltasyönnin aikoihin perillä. Keskipäivän kuumuudessa kalakaan ei syö. Otan reissun lähinnä akkujen lataamisen kannalta.

     Matka taittuu lämmöstä huolimatta nopeasti. Pidän taukoja ojien ja kaltioiden äärellä. Kuuntelen lintujen laulua. Välillä yritän kuvata riekkopoikueita, jotka juoksevat nopeasti pensaasta toiseen. Aika rientää ja nautin rauhallisuudesta täysin rinnoin. Tätä olen odottanut pitkään. Tällaista onnea on liian vähän.

     Muutaman tunnin kävelyn jälkeen olen viimeinkin perillä. Nousen hikisenä viimeisen harjun päälle ja tammukkapuro alhaalla kurussa avautuu eteeni. Olen jälleen päässyt paratiisiini pitkän tauon jälkeen. Minulla on aikaa kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä narrata kaloja ja antaa mielen levätä. Siispä tuumasta toiseen.

      Lasken rinkkani maahan ja otan teltan esiin. Laitan leirin ensin valmiiksi, ennen kuin aloitan kalastamisen. Eipähän tarvitse sitten yöllä alkaa väsyneenä pystytyspuuhiin. Teltta on nopeasti pystyssä ja polttopuut haettu. Kiinnitän avokelan vapaan kiinni ja avaan vieherasiani. Silmiini sattuu toinen luottopeleistäni, kuparinvärinen Mepsi, punaisilla pilkuilla, kokoa kaksi. Tällä olen parhaiten saanut ja suurimmat kalat väsytellyt. En tarvitse enempää harkinta-aikaa ja kiinnitän sen leikariin. 

     Kävelen hiljaa puron rantaan. Vesi on kirkasta. Pohjan tuntumassa näkyy pieniä kaloja. Lienevätkö mutuja vaiko tammukanpoikasia? Minulla on kuitenkin isommat saaliit mielessä. Rauhallisesti lähden kulkemaan pitkin puron vartta, varoen tömisyttämästä maata ja vähän kumarassa, etteivät kalat huomaa minua.

     Pienten koskien välistä löytyy vähän syvempiä suvantokuoppia. Tiedän niissä lymyävän isompia taimenia. Piilosta heittelen lippaa niihin ja yritän kiinnittää kalojen huomion. Välillä joku vähän isompi nappaa kerran ja pääsee irti, kadoten sen jälkeen rantatörmän alle. Tammukka on arka kala. 

     Näen syvänteen reunalla makaavan ison taimenen. Ehkä kilon luokkaa, ajattelen. Mainio ruokakala. Varovasti lasken vavan puron ylle. Heittomatkaa ei ole montaa metriä. Liian näkyvät liikkeet säikyttäisivät kalan. Teen heiton puron suuntaisesti pensaan suojista. Lippa putoaa pehmeästi veteen, reilun metrin päähän kalasta.  Alan kelaamaan ja lippa aloittaa pyörimisen. Taimen kääntyy katsomaan kummasti liikkuvaa eläväistä ja lähtee hiljaa seuraamaan sitä. Juuri kun meinaan nostaa lipan vedesta, kala täräyttää vieheeseen kiinni, aivan rannan tuntumassa. Jarru huutaa ja kala sukeltaa montun pohjalle. 

    Siima pysyy kireänä, mutta kala ei enää syöksyile. Se juroi pohjaan. Vedän sitä hiljaa ylöspäin ja kelaan siimaa sisään. Taimen pyristelee vastaan, mutta vähitellen se nousee kohti pintaa. Lopulta sieppaan sen haaviin ja hihkun onnesta. Gourmee-iltapala on varmistettu.

     Vasta nyt huomaan, että monttu, johon kala sukelsi karkuun, oli muutaman metrin levyinen ja todella syvä. Puron pohjassa näkyi vain musta aukko. Kuopan reunat olivat pystysuorat. Todella erikoisen näköinen ilmestys. Moista ei ollut tullut aiemmin vastaan, vaikka paljon olen vesien äärellä liikkunut. Katselin reikää ja tunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni. Paikka vistotti jotenkin, kuin se ei olisi ollut tästä maailmasta.

     - "Komean taimenen sait."

Säpsähdin selkäni takaa kuuluvaa ääntä. 

     - "Antheksi, ei ollu tarkotus säikähyttää."

Pyörähdin ympäri ja ihmeissäni katsoin puhujaa. Edessäni seisoi kuvankaunis nuori nainen. Pitkät tummat hiukset valtoimenaan, hän katsoi minua ruskeilla silmillään ja hymyili kauniisti.

     Katselin ihmeissäni naista. Hän ei ollut mikään tavallinen vaeltaja. Hänellä ei ollut reppua ja vaatetuskin ei ollut yhtään metsään sopiva. Päällään hänellä oli pitkä mekko, kupeillaan kankainen niisivyö ja siitä roikkui pieni puukko. Jaloissaan nahkakengät, jotka oli pauloitettu. Mistä ihmeestä hän oikein ilmestyi.

     - "Hei. Tuota, joo. Sattu hyvä tuuri ko huomasin sen uivan tuossa hiekkapohjaa vasten. Ja sattu olhen syönnilä."

Nainen jatkoi salaperäistä hymyilyään ja sanoi:

     - "Tuosta saat hyvän illallisen ja jääpii aamupalaksikki."

     - "Joo, niin tekkee. Yhele kohta liikaaki."

Neidon hymy lumosi. Jotain ihmeellistä hänessä oli ja se teki oloni levottomaksi.

     - "Tuota...tästä kyllä riittää kahelekki... siis jos maistuu. Mulla on leiri tuossa vähän matkan päässä ja en ennää meinanu kalastaa, ko sain näin hyvän saalhin. Tällä pärjää huomishen asti."

Nainen katseli minua lempeästi kauniilla silmillään ja sanoi: 

     - "Ei kait sitä kehtaa kieltähtyäkhän, ko noin kauhniisti pyyethän."

    Perkasin nopeasti kalan ja lähdin kävelemään takaisin teltalleni. Nainen kulki perässäni sanomatta sanaakaan. 

     - "Tuota, mistä solet tulossa?", yritin saada juttua aikaiseksi yllätysvieraan kanssa, pahimmasta hämmästyksestä toivuttuani.

     - "En kovin kaukaa, asun tuossa lähellä.", nainen vastasi.

Lause kalahti korvaani. Asut lähellä, ajattelin mielessäni, mutta eihän täällä keskellä erämaata pitäisi olla kuin satunnaisia ohikulkijoita? En kuitenkaan sanonut sitä ääneen, mutta ilmeeni taisi paljastaa kaiken. 

     - "Siittä taimenpaikasta vielä pikkusen ethenpäin. Satuin hoksaamhan sinut ko olin kävelyllä."

     - "Ahaa ja tulit juttelemhan, ku täälä ei kauheasti väkeä tavalisesti ruukaa liikkua?", vastasin hänelle. 

     - "Joo. Harvoin täälä muita näkkee.", hän sanoi ja jatkoi: - "Mukava välilä nähä uusia kasvoja."

Olen melko paljon liikkunut tällä alueella, mutta koskaan en ollut nähnyt asuinpaikkaa täällä. Minulle alkoi pikku hiljaa selviämään, kuka tämä salaperäinen vieraani on.

     Leiripaikallani sytytin nuotion ja kaivoin vanhan paistinpannuni repusta. Laitoin sen nuotion ympärille asettelemieni kivien varaan ja nakkasin siihen reilusti voita sulamaan. Katselin vaivihkaa naista, joka tuijotti purolle päin. Hänestä säteili salaperäistä voimaa, joka ei kuitenkaan tuntunut uhkaavalta. Päinvastoin tunsin oloni rauhalliseksi. 

     Viimein voi oli sulanut pannulla ja leikkasin kalan fileiksi, katkaisin ne ja laitoin paistumaan. Ilmaan levisi herkullinen tuoksu taimenen käristyessä paistinpannulla. Ripottelin suolaa ja hetken päästä pyöräytin kalan palaset ympäri. Nuuhkiessani tuoksua tajusin, kuinka kova nälkä minulla oikeastaan oli. Luonnossa liikkuessa sitä ei huomaa. 

     - "Oleppa hyvä.", sanoin vieraalle, samalla kun tarjosin kalanpuolikasta hänelle. 

     - "Häyvyt nyt valitettavasti tyytyä syömhän muovilautaselta. Jos molisin tieny, että saan nuin viehättävvää ruokaseuraa, mie olisin ottanu vähä fiinimät astiat mukhan.", sanoin nauraen naiselle.

     - "Kiitos, tämä kelpaa oikhen hyvin. Tärkeintä son itte ruoka ja mukava seura.", hän vastasi hymyillen ja laittoi ensimmäisen kalanpalasen suuhunsa. Ilmeestä päätellen taimen maistui.

      Ruoka oli äkkiä nautittu. Tarjouduin paistamaan lisää, jos hän halusi vielä.

     - "Kiitos, kyllä nuin isosta palasta jo nälkä lähti."

Noukin reppuni kätköistä mustan, kuluneen kahvipannuni esille, kaadoin sen täyteen vettä ja laitoin keittistangon nokkaan nuotion ylle. Liekit ahmaisivat sen sisäänsä.

     - "Kait sitä vielä kuiten kahvi maistuu jälkiruuaksi?"

Nainen ei puhunut mitään, mutta nyökkäsi. Vesi kiehui nopeasti, kaadoin purut pannuun ja sekoitin. Kahvin seisahtaessa, kaivelin vierasmukini repun pohjalta. Velivainaa opetti minulle jo pienestä pitäen, että aina on oltava mukana varalta yksi kuppi. Koskaan ei tiedä kuka tulee samalle asentopaikalle. Tipautin sakat maahan pannun nokasta ja kaadoin kahvia itselleni ja vieraalleni. Ojensin höyryävän kupin hänelle ja hymyilin.

     - "Oleppa hyvä. Sokkeria mulla ei kylläkhän ole, ko en käytä, mutta mettäkakkoja löytyy. Ihan itte leivoin."

     - "Vähä eppäilen, että ihan itte, mutta kiitos, se maistuu." -nainen vastasi naurahtaen ja otti leivonnaisen ojentamastani pussista.

     Istuimme nuotiolla hiljaa, nautimme kahvit ja mettäkakot toisiamme katsellen ja hymyillen. Juhannusaatto oli jo kääntynyt aamuyön puolelle. Lopulta vieras ojensi tyhjän kupin takaisin minulle. 

     - "Suuret kiitokset vierhanvarasuudesta. Taimen oli parasta, mitä olen pitkhän aikhan syöny ja nisukahvit kruunas illan. Ja seuraki oli mitä miellyttävin.", salaperäinen vieraani sanoi. Hän nousi seisomaan ja puhdisti samalla mekkonsa kädellään.

     - "Mutta nyt minun pittää lähteä. Linnut alkaa kohta taasen laulamhan ja kotiväki alkaa varhman jo huolestumhan, ko olen ollu tuntikausia poissa. Kiitos kaikesta, en unoha sinua koskhan."

     Hän halasi minua hellästi ja lähti kävelemään puronvartta ylöspäin. Samaan suuntaan, mistä oli salaperäisesti ilmestynytkin. Puron ylle oli kertynyt sumua. 

     - "Tuota, mie voin lähteä saattamhan, jos halvat..?", sanoin hätäisesti hänelle. En olisi millään tahtonut päästää häntä vielä lähtemään.

     -"Ei tarvitse, osaan kyllä perile. Eikä matka ole pitkä. Enkä voi pyytää sinua kotiini kylään, se on niin erilainen ku mihin solet tottunut."

     -"Ymmärän. Voikko sanoa kuitenki ees nimesti?"

     Nuori nainen katsoi kauniin ruskeilla silmillään.

     - "Jasmin."

     - "Sei ole ihan ylheisimpiä nimiä tällä perälä, mutta kaunis nimi, niinku omistajansakki. Mie olen Matias." 

     - "Oli hauska tavata, Matias. Kuka tietää, vaikka kohtaisimma vielä joku päivä uuesthan."

     Hän lähti kävelemään, mutta muutaman askeleen päästä kääntyi jälleen minuun päin.

     - "Siittä meijjän tappaamispaikasta vähäsen matkaa ethenpäin, on semmonen syvempi joenmutka, josson iso koivu kaatunu vethen. Kokkeileppa huomena heittää onki sen puun alle, mutta älä säikähä. Saat vähä korvausta ystävällisyyestä ja vierhanvarasuuesta."

      - "En mie semmosta tartte. Soma ko oli juttuseuraa, ei tarvinu senthän koko juhanusta yksin viettää. Mutta kiitos kuiteski, miepä käyn huomena kokkeilemassa. Hyvvää juhanusta!"

     - "Hyvvää juhanusta sullekki!"

Katselin haikeasti, kuinka nainen kulki puronvartta ylöspäin ja katosi viimein öisen usvan joukkoon.

     Näenköhän enää koskaan sinua uudestaan, ihana maahisneito!

Voi elämän kevät.

  

     "Kesä tuli rytinällä. Jäät lähti hopusti. Lehtiki tuli varkhain puihin ja sääskekki ilmesty. Eikä net tulhe yksin. Mäkäröitäki on jo ja lauantaina oli niin lämmin, että paarmojaki näky. En mie tämmöstä kyllä muista koskhan.

     Emojänis pyörii tuossa kartanolla. Yhen poikasen molen nähny. Son jo iso. Semmonen reilu nyrkin kokonen. Molema liikuskelhe pihala, että pevot ja riutat pyssyy poissa. Saavat kasuta rauhassa.

     Mie hajin onkivehkhekki esile varaston perältä. Meinasin käyä kokkeilemassa jos vaikka sais jonku ahvesen savustettavaksi. Vesi alkaa olla kohta liian lämmintä, että kehtaa ennää haukea ottaa, mutta katoma miten käypii. Laittaa enämpi voita, niin kyllä se mennee seki. Tammukkahan se makkein olis, mutta sitä ei taho saaha kylän pinnasta. Häätyis mennä kauemaksi.

     Ukko ylijumalaki on meinanu kolistelhen kivikärryjänsä, mutta aika vaisula menestykselä toistaseksi. Kovasti ennusthet pelottellee, mutta ei kuitenkhan ole saanu aikaseksi. Kelit kylläki viileni jo sen verran, ettei tartte ukkosia ennää pölätä.

     Kala ei ollu oikhen syönnilä. Mie kokkeilin monesta paikkaa, eikä tullu syömäkokosta. Oli kuitenki soma heitelä. Ei ollu työt mielessä. Siinä kulkeissa kattelin samala näkkyykö hillankukkia. Niitä on joissaki paikkaa paljon. Ko nyt ei vain saje pieksäis niitä, että saisima kunnon saon tänä vuona. Viime vuona niitä sai hakea. Onneksi ei tartte myynthin ko vain ittele. 

     Kohta sonki taas juhanus. Voi mahoton ko auka mennee äkkiä. Tässä iskee kohta hoppu ku tuntuu, että kaikki on taas rästissä. Vaikka ei nuita hommia loppujen lopuksi kauheasti ole. Seku kuvittellee..."  

 

Elämää pihala.

 

     "Kattelin aamukahvila ko jänekset laukko pihala. Net vain ilmesty jostaki yhtäkkiä eshin. Neljä ollu parhaimilhan yhtaikaa kartanolla ja keskelä päivää. Nolit ensin melkhein valkosia ja luulis, että silloin pysythän piilossa, mutta ei. Nämät pönötti keskelä pihhaa, aivan ko net olis oikhen tyrkyttänhe itteänsä petolinnuile.

     Äkkiä niilä kuiteski väri muuttu. Yks jänis on jääny hyvin mielhen. Sillä on oikhen punaruskea pää. Son jännän näkönen, ko muuten oli vaalea roppa, mutta naama punanen. Mie en tiijjä kuinka kauan jänekset ellää. Mie eppäilen, että son jo ainaki toista polvea. Tässä on sen verran pitkhän pyöriny yks semmonen yksilö, vuosikausia.

     Nuot värimuunokset on mielenkiintosia ja somia kattella. Son ko vanhaa tuttua näkis. Kah, sieki olet vielä hengissä. Meilä pyöri tässä vuosia sitte yks oikhen tumma orava. Soli tummanharmaa, melkhein musta. Monena vuotena sitte poikasia laukko pihamännyissä ja nurmikolla. Niitä ruukas olla ylhensäkki kolme ja yks oli aina semmonen tumma. Niin net geenit polveutu ethenpäin.

     Yks vähä pienempi jänis pyörii erityisesti tässä koko ajan. Son varhman jo tämän kevhän poikanen, niin mie luulen, koon mukhan. Molen aatellu, että son poikinu ja käypii imettämässä poikasia jossaki tässä lähelä. Tänä aamuna sitte kattoin ko se ajatti harakkaa poijjes. Mole koskhan nähny tuomosta. Harmi ko ei sattunu kamera olhen hollila. Sei kestäny ko kymmenkunta sekunttia, niin harakka hyppäs penshashen metrin korkeuvelle ja jänis jäi kyttäämhän sen alle.

     Sillon mulla välähti. Tuo sama harakka pessii vähän matkan päässä, tuola yhessä männyssä. Son kans semmonen vähä pienempi kokonen ja hakkee ruokaa talon ympäriltä. Son monesti liiterin rappusten vierelä ja kiertellee siinä. Tänä aamuna sitte hätistethin poijjes, Niin tietenki, son tuon jäneksen poikaset sielä rappusten alla! Sillä se vahtii niin tarkhan tässä. Häätyy vähä yrittää vähentää porthaitten päälä kävelyä, että saavat rauhassa kasuta. Sitä mie vain mietin, että pääsevät vain sitte poijjes, ko ei niisä varhman nuot raot ole ko viis senttiä.

     Sajetta lupas tälle päiväle. Hyvä päivä sisähomhin, ei haikaile kartanolle. Jäät on lähtenhe jo järvestä ja joki huilaa. Tuuli kuivas lumet sitä mukkaa ko net sulas. Ei tullu kovvaa tulvaa tänä vuona. Son hyvä, ei tule vahinkoja kelhen. Jos sitä viikonloppuna kerkiäis verkonheithon. Sais verestä tauroa, solis kylä hyvvää!"

Kurkisuolla.

 

     "Kyllä mökilä on ihanaa! Saapii ajatukset työstä pois. Kulunu talvi ja kevät on ollu tohinaa täynä ja on häätyny karsia kaikkea vähemän tärkeää poijjes. Saas nähä, mithän se tuo kesä taas tuopii tullessansa.

     Sitä tuli taas harrastettua tuota tähtitiedettä, ko pari päivää tuijotti mustaa aukkoa. Kylmä keli ja kalojen vähhyys kuitenki vähensi aikasesti pilkkimistä ja sitä enämpiki tiiraili taihvaale. Ja kyllä sielä muutampi lintuki näky. Lämpimälä kelilä olis havanu vielä enämpi.

     Joukhaiset ja kurjet huuteli monelta suunalta. Joki on varhmanki jo kokonhan sula. Ei kehanu lähteä kattomhan. Eihän sinne matkaa olis paljoakhan, mutta alkaa olhen vähä lunta, eikä kehtaa kauheasti ajella maata myöten.

     Hanhien näkeminen on aina yhtä soma homma. Sie rauhassa istuskelet tai touhuat jotaki, ku yhtäkkiä kuuluu hiljanen, lyhkänen kankotus. Äkkiä alat kattelhen taihvaale, missä net näkkyy. Isot tummat linnut saattaa lentää pään ylittekki. Ei niitä hoksaa, net tullee ku varkhain. Sitä pitäs piettää aina kamera vieressä valhmiina, niinku ennen vanhhan haulikkoa pietethin. Mie luovuin siittä hommasta jo aikaa sitte, mutta tiijjän kyllä ihmisiä, jokka sitä vielä harrastaa. 

     Toinen syäntä lämmittävä kohtaaminen on aina, ko näkkee jonku petolinnun. Tälläki kertaa järven yli lensi merikotka. Son vuosikausia lennelly sillä seuvvula. Ennen maakotka oli ylleisempi, mutta jostaki syystä son pyörähtäny toisinpäin.

     Pöllöjä molen oottanu, mutta niitei ole näkyny. Kyllä nekki pitäs alkaa olhen jo täälä, mutta se tietenki tuo kylmä keli piettää net piilossa tai sitte sitä liikkuu niin vähäsen ennää, ettei niitä näje. 

     Sen verran olin senthän vireänä, että kävin hiihtelemässä vuomala kurkia kattomassa. Lunta ei ole ennää paljon, mutta raskasta soli liikkua. Aamula olis ollu vähä hankikantoa, mutta iltapäivästä sitä uppos lumesta läpi. Ja kaikki penshat joutu kiertämhän ko niitten tyvet oli sulanhet. 

     Vähä siinä tuli lämmin ko joutu pikkusen liikahtamhan, mutta viimhein mie pääsin vuoman laithan. Yritin naakia penshaita myöten ja viimein juroin kaikista laitimaisen männyn tyvele. Siinä mie pitkhän sitte kiikairoittin ja yritin kattoa, näkkyykö pitkäkauloja mäthäitten takkaa. Kovin oli hiljasta. Huutoa kuitenki kuulu, mutta se tuli seuraavalta jänkältä. En kuitenkhan kehanu lähteä seuraavaa maata ylittämhän. Jalkasten olis voinu, mutta suksila oli kuitenki sen verran hankalaa, että jätin välhin. Tyyvyin vain kuuntelemhan ko majesteetit keskustellee keskenhän. 

     Son tuo kurki yks kevhän tärkeimistätähän ta lähettilhäistä. Jokku pittää joukhaisia, mutta mie en oikhen siittä perusta. Ja nethän talvehtiiki täälä, niin net oikhen tunnukhan muuttolinnuilta. Ja kurki on semmonen mystinen. Sitä ei näje ko kevhälä ja syksylä. Kesän se pyssyy piilossa.

     En meinanu muistaa sanoakhan, että son sananlaskun mukhan kesä nyt sitte menossa. Västäräkkiä en ole vielä nähny, mutta kaks pääskystä lenteli jo. Mithän nekki raukkaset syövät ko ei ole vielä ötököitäkhän.

     No voi rietas, miehän myöhästyn kohta töistä! Son villi ko joskus ajatus lentää ja juttua tullee, varsinki ko istut aamukahvipöyvvässä. Välilä tuntuu, ettet keksi mithän sanomista. Mie häyvvyn vetassa vaathet pääle, heittää kamphet authon ja lähteä. Toivottavasti kohta lämpeää kelit. 

     Ei muuta ko hyvän mielen täyteistä ja linturikasta kevättä jokhaisele!"

Kumma kevät.

 

    "Istuskelin sunnuntaina tuossa liiterin porthailla ja vuoleskelin kuivaalihhaa. On se vain niin hyvvää. Lääkäri vain kauhtu, ku kävin vuosihuollossa. Verenpainhet on sen verran kohola, että ei sais oikhen syyä suolasta. Mutta mie luulen, että tuskin se hänkhän on jättäny lihat kuivaamasra sen tähen. Samhan malhin taitaa hänki herkutella ko muukki. Sitte mallin vuoksi torruu toisia. Mutta sonki hänen työtänsä, pittäähän sitä joku muistuttaa, että mole mithän kuolemattomia yksikhän. Hyvä vain, että torruu.

     Mie en ole koskhan syöny viikon vanhaa kuivaalihhaa. Tänä vuona nolit täysin valhmit kahessa viikossa. Yks tuttu sano, että hän meinas laittaa jo toisen satsin, mutta mie en kyllä ennää laita. Niiton aivan nokko ja sielähän lentää jo kärpäsekki.

     Keli on kyllä kohelhe meitä viimisen pääle. Toissaviikonloppuna pilkilä istuessa tuli hiki vaikkei ees liikkunu. Kallaaki on tullu mukavasti. Kerran olen jo ahvesia savustanu. Haukiki oli hyvvää paistettuna ja suolasiikaaki olema syönhet. Matheitaki molen kokkeillu koukuttaa, mutta non kyllä kavonhe jonnekki. Sammaa sano yks tuttu. Ei kuulema mishän ole näkyny ja son senthän paljo kovempi pyythän ko mie.

     Tänä kevhänä ei ole kauhean märkää ollukhan, ko tuuli kuivaa sitä mukkaa sen, minkä aurinko sulattaa. Renkhaita vaihtaessa piti piettää talvipalttoon päälä, ko siihen malhin vinkka kävi. Ei kyllä tullu hikikhän, vaikka yritti vauhila tehä. 

     Tuosa aamukahvila istuskellessa kattelin ikkunasta ulos. Molen jonku aikaa ny seuranu ja hoksanu, että tänä kevhänä ei ole pahemin jäneksiä näkyny. Silloin tällöin meän pihala laukkoo yks. Niitä on joskus ollu neljäki nurmikolla makkoilemassa. Mikä lie rutto vieny vishin.

     Pittää alkaa kerräilhen kampheita. Vapuksi meinasima taas mökile ja sinne pittää viijjä vielä tavaroita kesäksi. Non vielä helppo kuskata kelkala.

     Ei muuta ku hauskaa ja turvalista vappua kaikile! Jäät on alkanu sulamhan, että siihen malhin liikkukaa. Ei kannata urheila liikaa."

Kevät tulossa.

 

     Kylläpä oli viikonloppuna viimisen päälle hieno keli. Kävimme pitkän pakkaskauden jälkeen mökillä ajelemassa. Lumitöitä joutui melkoisesti tekemään. Terassit, liiteri, sauna ja vessa täytyi kaivaa esiin. Sekä katot piti tyhjentää lumesta. 

     Kulunut talvi on ollut ihmeellinen. Kovia pakkasia kesti kuukauden verran. Sitten keli lauhtui ja lumisateet alkoivat. Ei niinkään paljoa kerralla, mutta tasaisesti vähän pitkän aikaa. Lopuksi iski lauha. Lämpötila on ollut plussan puolella pitkään. Yöksi kylmettyy sen verran, ettei lumi tunnu katolta lähtevän.

     Maantiet ovat jo sulat ja pihat välilä pehmeitä. Vielä kuitenkin on hyvin pystynyt liikkumaan. Kohta varmaan joutuu kuitenkin soittaa kone poistamaan polanne pihalta ja ajotieltä.

     Lumen pinta on pudonnut silmissä. Kilpisjärvellä kuulemma melkein 30 senttiä. Tätä menoa meiltä loppuu kelit kesken. Kevät on kolme viikkoa etuajassa. Tulee hoppu hiihtää, kelkkailla ja pilkkiä.

     En muista, olisiko koskaan aikaisemmin satanut Marianpäivänä vettä. Lauantaina tuli oikea kuuro ja piti oikein mennä suojaan. Tavallisesti silloin on ollut pakkasta. Tämä vuosi oli kyllä poikkeus.

     Sateesta huolimatta oli kyllä mukava käydä markkinoilla. Siellä näkee tuttuja ja aina mukaan tarttuu jotain kotiin viemistäkin. Väkeä saisi olla kylläkin enemmän. Suopunginheitto veti ennätyspaljon osallistujia. Ei ihme, sillä palkintona oli peräti 2000 euroa. Pitää kai hommata itsellekin suopunki ja alkaa harjoitella ensi vuotta varten. 

     Nyt odotetaankin seuraavaksi pääsiäistä. Tarkoitus olisi mennä mökille useammaksi päiväksi. Toivotaan hyviä kelejä silloin. Tosin tätä vauhtia kevät loppuu kesken ennen aikojaan. Yöpakkasia vielä tulee ja hankikannot ovat vielä edessä, ainakin niin kovasti toivon ja uskon. 

     Hyvää kevättä kaikille. Nautinnollisia hetkiä ulkoilun merkeissä.